HEIKKI OLAVI LUOMA

Kuka olen? Siinäpä kysymys, päätelkää itse, yritän antaa vihjeitä.

Synnyin Keski-Suomessa, Kyyjärvellä 03. 01.1944. Isäni Isak Luoma syntyi Yhdysvaltain Ashtabula – Harborissa kyyjärveläisen Olga Niemisen ja ylihärmäläisen Iisak Luoman esikoiseksi. Mummoni palasi koti-ikävän ajamana Suomeen ja toi kaksivuotiaan isäni ja hänen pikkusiskonsa tullessaan. Isoisäni jäi Amerikkaan ja kuoli siellä 25-vuotiaana, olosuhteissa, joista sukuni omerta on pakottanut asiasta jotain tietävät vaikenemaan. Äitini Linda Maria, omaa sukua Liski, syntyi venäjänvallan aikaan Kannaksella, Valkjärven lahjoitusmaapitäjässä. Äidin isä oli maanviljelijä ja kärrintekijä Antti Liski, äiti Helena, omaa sukua Bister.

Orvosta isästäni tuli Kyyjärvellä paitsi maaseudun työmies, myös taitava viulupelimanni. Kotoa lähtiessäni sain perinnöksi isäni herkkyyden ja äitini karjalaisen optimistisuuden. Nuo perinnöt kasvat edelleen korkoa korolle.

Jotta maailmaan syntymiseni olisi tullut mahdolliseksi, tarvittiin siis amerikansiirtolaisuus ja toinen maailmansota. Noin mittavien järjestelyjen jälkeen olisi ollut törkeää ajatella, että olin syntynyt tähän maailmaan sattumalta. Katselin maailmaa liki nelikymmenvuotiaaksi kirjailijan silmin, ajatellen kuitenkin että selviäisin tästä savotasta kirjoittamatta riviäkään. Työuraputkeni oikeni eteen välittömästi suoritettuani kansakoulun koko oppimäärän Kyyjärven kirkonkylän koulussa, jota me pojat nimitimme Hempan seminaariksi johtajaopettaja Herman Pennasen mukaan.

Herman Pennasella on tietämättään ollut ratkaisevan tärkeä rooli kirjailijakehityksessäni. Hän nimittäin kriminalisoi Kyyjärven kantakirjaston romaanien lainaamisen meiltä koululaisilta, josta rikkeestä oli sanktiona ensin vakava puhuttelu ja sitten hoitoon ohjaus, jossa hoitomuotona oli kahden tunnin asennossa seisominen, tosin ilman täyspakkausta eli koulureppua. Vähemmästäkin pienen miehen uteliaisuus aikuisten kirjoja kohtaan kiihtyy hallitsemattomiin mittoihin. Luin suurin piirtein kaiken mitä koulunsa päättänyt isoveli Kalle kantakirjastosta lainasi.

Myös mummollani, isäni äidillä, oli oma vaikutuksensa suhteessani kirjallisuuteen. Mummo oli sitä mieltä että romaanien lukeminen tekee ihmisen kaistapäiseksi. Pelottelulla ja risulla uhkaamisella oli täsmälleen sama vaikutus kuin johtajaopettajan toimenpiteillä. Mutta levätkää rauhassa, kunnioitettava mummoni ja Hemppa, sillä minä tiedän että te kumpikin tarkoititte pelkkää hyvää.

Luettelen tärkeimmät työtehtäväni ja niiden johdosta tapahtuneet muutot:

Synnyinpitäjäni tarjoamat työtehtävä 1958 – 1964: Päivämiehenä maatöissä, halkojen- ja pöllintekijänä, sahatyömiehenä, autonapumiehenä, työttömyystyömaan jätkänä. 

Asepalvelus Kymen Jääkäripataljoonassa Haminassa 1963 – 1964: Taistelulähetin erikoiskoulutus, sattumakorpraalin jämät, sattuma-alikersantin natsat myöhemmin,  kertausharjoituksen jälkeen..

Armeijan jälkeen työura jatkui Kyyjärvellä yhden kesän: Rumpuntekijänä ja lankkumaalarina TVH:lla, heinätöissä Halla-Ahossa, ojurina Ilolan Matilla.

Maaltapako Lahteen, työtehtävät 1964 – 1966: Tehdastyöläisenä, somistajaharjoittelijana. Lyhytaikainen asuminen Forssassa 1966, toimiminen maalarina.

Tehtävät Yhdistyneitten Kansakuntien palveluksessa Kyproksella 1966 - 1967: Vartiojääkäri, autonkuljettaja, polkupyörämekaanikko. (En korjannut ensimmäistäkään pyörää, koska  komennus oli vääpeliltä pelkkää vittuilua.)

Tehtävät Lahdessa 1967 – 2007: Somistaja, silkkipainaja, mainospiirtäjä, koneapulainen, stanssaus-  ja painokoneenhoitaja, varastomies (Apulantasäkkien purkua junavaunuista käsivoimin) graafinen suunnittelija, piirtämön esimies, alennus suunnittelijaksi. (Hankalat esimiehet, jotka eivät sietäneet arvostelua.)

Harrastukset vuosina 1978 – 1987: Kunnallispolitiikka ja pistooliammunta. Edellisessä etenin Lahden kulttuurilautakunnan puheenjohtajaksi, jälkimmäisessä mestariluokan ampujaksi ilma- pienois- ja vakiopistoolissa. Kunnallispolitiikassa hajotin itseäni, kilpa-ampujana opin keskittämään ajatukseni ja myös osumaan keskelle. 

Tämä sarka tuli kuokituksi, oli aika siirtyä vapaaksi kirjailijaksi 1990.

Sitä ennen oli pääni sisällä tapahtunut paljon. Olin ymmärtänyt etten sittenkään selviäisi maailmasta yrittämättä kuvata sitä kirjoittamalla, omasta näkökulmastani. Olin yrittänyt tehdä sitä samaa koko ikäni piirtämällä ja maalaamalla, mutta jouduin myöntämään ettei se riitä minulle. Halusin oppia ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla. Käsitin, ettei kukaan voisi opettaa minulle minun omaa kieltäni, vaan se olisi löydettävä itse. Kirjoitin tuhansia liuskoja pelkästään oppiakseni kirjoittamaan. Käsitin hyvin, että mahdollisuuksia oli tasan kaksi: leimautuminen kylähulluksi tai onnistuminen. Edellinen tarkoitti luovuttamista ja elinikäistä pettymystä, jälkimmäinen julkaisukynnyksen ylittämistä jossain kaupallisessa kustantamossa.

Kuunnelma kyläoriginellista toi ensimmäisen menestyksen.

Hämeen Läänin Taidetoimikunta ja Hämeen Alueradio julistivat 1986 pienoiskuunnelmakilpailun. Osallistuin siihen kolmella käsikirjoituksella, joista yksi oli tragikoomisessa tyylilajissa kirjoitettu tosipohjainen kuvaus miehestä, joka 60 – luvulla lähtee vaatimaan venäläisiltä sotakorvauksia rintamalla menetetystä mielenterveydestään. Oma tilanteeni ilmeisesti auttoi  minua ymmärtämään, että ne joille oli totuttu nauramaan hyväntahtoisen säälivästi, eivät itse tunteneet itseään naurettaviksi, vaan pikemminkin päinvastoin. Kuunnelmani  Neuvottelu valittiin voittajaksi 105:n käsikirjoituksen  joukosta, ja se myös tehtiin kuunnelmaksi Seppo-Juhani Ruotsalaisen ohjatessa Turengin Työväennäyttämöä. Kuunnelmakilpailun voitolla oli valtava merkitys sen vuoksi, että ymmärsin olevani oikealla tiellä.

Tuo voitto vei minut seuraavana syksynä Pentinkulman Päivien ensimmäiseen esikoiskirjailijaseminaariin, jossa jouduin/pääsin huonetoveriksi Edico Oy:n nykyisen toimitusjohtajan. esikoiskirjansa juuri julkaisseen  Hannu Hirvikosken kanssa. Tuosta huonetoveruudesta alkanut ystävyys ja tietty sielunveljeys kantaa satoa edelleen, ja sen seurauksena tätäkin  esittelytekstiä kirjoitan.  Uskokaa huviksenne, että syksyllä ilmestyvä pokkari Palkkasoturi  on alku kustantajan ja kirjailijan yhteistyön menestystarinalle.  

Vapauttavat sanat lausui WSOY:n Ville Viksten 1988.

Venäläisten sotavankien työleirin helvetillisistä oloista kertova Surman suo oli kolmas romaanikäsikirjoitukseni. Sitä kirjoittaessani tiesin, että nyt olivat aihe ja kirjoittaja löytäneet toisensa. Kyse oli enää siitä, löytyisikö jostain riittävän fiksu kustannusjohtaja, joka ymmärtäisi mikä mahdollisuus minä heille olisin. Aloitin kierroksen Pohjoismaitten suurimmasta, eli WSOY:sta. Sen pitemmälle en päässytkään, sillä Ville Vikstenin viikatepotku puhelun muodossa vei jalat altani eräänä tavallisena työpäivänä Enso-Gutzeistin suunnitteluosastolla. ”Eiköhän me tehrä se sotavankiromaani  pois!” Noiden sanojen myötä oli suurkustantamon  kirjallisen johtajan jumalansormi osoittanut ylöspäin ja pelastanut minut  kylähulluuden leimalta.

Veikko Manninenkin oli viisas mies.

Odotellessani Surman suon läpimurtoa kustannusmaailmassa kirjoitin Messilän kartanoon ja Hakkapeliitta – aikaan sijoittuvan näytelmän Korpraali Reidin miekka. Siitä tuli ensimmäinen julkaistu näytelmäni Hollolan Näyttämön esittämänä. Suomen taistelevan kenttäarmeijan viihdytysjoukoissa kunnostautunut ja teatterinjohtajana mittavan uran tehnyt Veikko Manninen  näki minussa ensilukeman perusteella tulevan näytelmäkirjailijan, ja otti tuon raakileen ohjattavakseen. Sinulla on, ei vain mahdollisuus,  vaan suorastaan velvollisuus jatkaa, Veikko sanoi. Ja minä jatkoin. Kiitollisuudella muistan häntä nyt. Hänellä oli varaa antaa tunnustuksen ja kannustuksen sanat oikeassa paikassa.

Aivan ensimmäinen julkisuuteen tullut tekstini oli kuitenkin Meille alla auringon, palladinomainen tilitys omasta pakkomuutostani kaupunkiin, jonka tekstin mv. Matti V. Tamminen esitti Kyyjärvi-päivien pääjuhlassa 80 – luvun alussa. Hämmästyin kirjoitettujen ja lausuttujen ajatusteni  aiheuttamaa liikutusta yleisön keskuudessa, ja koin erään suurimmista oivalluksista, joka on vienyt minua eteenpäin kirjoittajana: ihmiset tajuavat sanojen ja ajatusten aitouden! Se mikä koskettaa minua, koskettaa monia muita, se mikä naurattaa minua, naurattaa useimpia muitakin.

Eivät Olli Tola ja Jukka Mäkinenkään tyhmiä olleet.

Harjoitustyönä kirjoittamani veijariromaanin käsikirjoitus joutui TV-2:n silloisen draamapäällikön Oli Tolan ja ohjaaja – dramaturgi Jukka Mäkisen käsiin. Julkaisemattoman romaanin nimi osoitti varmaa tyylitajua: Matkalaukkukostaja. Matkalaukkukostajasta tuli ensimmäinen tv-draamani, neliosainen sarja, jonka ohjasi Pentti Kasurinen.

Neljän välineen kirjoittaja.

Suunnilleen samaan aikaan olin siis ylittänyt  julkaisukynnyksen kolmella kirjoittamisen osa-alueella: Romanikirjallisuuden, draamakirjallisuuden ja tv-draaman. Aiemmin tehty radiokuunnelmahan oli ensimmäinen, eli tässä yhteydessä se neljäs.

46 vuoden kypsässä iässä vapaaksi  kirjailijaksi.

Oli aika tehdä suuria ratkaisuja, tai ratkaisu. Oli valittava Enso-Gutzeitin pitkän ja leveältäkin näyttävän leivän ja kirjailijan ammatin välillä, ammatin, jossa on suurempi todennäköisyys tulla haudatuksi kunnan varoilla kuin valtion kustannuksella. Teemassa pysyen valtiojohtoinen Enso – Gutzeit  näyttäytyi minulle norsujen hautausmaana, kun sitä vastoin itseni toteuttaminen kirjoittamalla  tuntui antavan minulle oikeuden olla juuri se mikä tunsin olevani, ihminen joka henkiseltä rakenteeltaan on mahdollisimman sopiva juuri kirjailijan ammattiin. Monet ominaisuudet, joista oli ollut pelkkää haittaa työelämässä, olisivat kirjailijana mitä suurimmassa hyötykäytössä.

Vain auttamaton nahjus ja pelkuri olisi valinnut toisin. Enso – Gutzeitilla huokaistiin varmasti helpotuksesta. Älysi lopulta itse lähteä, helvetin pöytälaatikkolyyrikko, ja turha tulla itkemään takaisin.

Ehdotuksia maailmankuvaksi.

Kohta kaksikymmentä vuotta sitten asetin itselleni tavoitteen. Hetkeäkään en haaveillut kirjailijan urasta tai menestyksestä. Koko haaveilla - sana inhotti minua, koska se sisältää ajatuksen että jotain hyvää tapahtuu ilman omia ponnisteluja. Ymmärsin alusta alkaen, että vain omana itsenäni olisin jotakin. Ilmaisemalla itseäni niin hyvin kuin ikinä osaisin, toisin jotain uutta suomalaiseen kirjallisuuteen, myös draamakirjallisuuteen.  Nyt tiedän myös, että suurin este kirjailijan jatkuvalle kehittymiselle on saavutettu ammattitaito. Kirjoittaminen muuttuu käsityöksi, jossa kynä ei tylsy, mutta ei myöskään teroitu.  Jokainen fiktiivinen teos on kirjailijan ehdotus maailmankuvaksi. Leikitään yhdessä lukijan kanssa, että maailma on tällainen. Kirjailija on elämän kuvaaja, ei sen selittäjä. Maailman selittäjät, yhden totuuden julistajat ovat kalkittuja hautoja, joihin ei päivä paista pienimmästäkään rakosesta.

Onko tällä miehellä elämää kirjallisuuden ulkopuolella?

On, mutta se ei kuulu tähän yhteyteen.

HEIKKI LUOMAN JULKAISTUT TEOKSET:

Romaanit: 

Surman suo, 1989, WSOY
Valtatie 13, 1990, WSOY
Palkkasoturi, 1994, WSOY
Kuparitaivas, 1996, WSOY
Kuka viereesi jää, 1997, WSOY
Vain muutaman huijarin tähden, 2000, WSOY  
Ystävätär, 2001, Maahenki Oy
Brysselin kirje, 2002, Otava
(Yhdessä Sirkka Laineen ja Hannu Raittilan kanssa)
Palkkasoturi (pokkari), 2008, Edico Oy
Eläköön Kuusniemi, 2009, Edico Oy
Kuusniemi taistelee, 2009, Edico Oy

Antologiat

Suon syvä syli, 2000, Maahenki
Novellikilpailun voittaja novellilla ”Jussinsuo”

Tv-sarjat

Matkalaukkukostaja, 1991, Tv 2  ( alkuperäiskäsikirjoitus)
Vain muutaman huijarin tähden, 1998, Tv 2  (käsikirjoitus)
Peräkamaripojat, 2001, Tv 2  (käsikirjoitus)
Mooseksen perintö, 2001, Tv 2  (käsikirjoitus)
Turvetta ja timantteja, 2006, Tv 2   (käsikirjoitus)
Pirunpelto, 2009, Tv 2   (käsikirjoitus) 
(6 x 50 minuutin jatko-osat käsikirjoitusvaiheessa.)
Pirunpelto - osa 2, 2010, Tv 2 (käsikirjoitus) 
Pirunpelto - osa 3 (filmataan parhaillaan) 
Pirunpelto - osa 4 (tilattu käsikirjoittajalta)

Maalaiskomedioitten nimikkeellä Tv-2:ssa esitetyt 6 x 50 minuutin  tv-sarjat ovat saaneet jokaiselle yksittäiselle osalleen yli miljoonan katsojan keskiarvon. Kaikki Luoman sarjat on Matkalaukkukostajaa lukuun ottamatta ohjannut Jukka Mäkinen. Ensimmäisen ohjasi Pentti Kasurinen.

Jukka Mäkinen ohjaa myös Pirunpelto-sarjan, josta on tarkoitus tehdä trilogia. Sarja alkaa tammikuussa 2009.

Kuunnelmat:

Neuvottelu, 1987, Radio Suomi
Kantolanjärvi maailmankartalle, 2001, Radio Suomi
(Yhteistyössä Hannu Raittilan ja Sirkka Laineen kanssa.)
Kantolan perhe sarjakuunnelma, 1999 - 2005, Radio Suomi, noin 100 jaksoa.
Haamulentäjä, 2002, Radio Suomi
(Yhteistyönä Hannu Raittilan ja Sirkka Laineen kanssa.)
Lahdenperän punainen (3x50 min.), 2006, Radio Suomi
(Yhteistyönä Hannu Raittilan ja Sirkka Laineen kanssa.)

Näytelmät:

Korpraali Reidin miekka, 1989
Vieraas maailmas, 1990
Runnari, 1992
Väkikivi, 1993
Sillanpääasema, 1994
Matkalaukkukostaja, 1995
Väkevä maa, harmaa taivas, 1996
Akkaralli, 1996
Rakas vaimo, armas anoppi, 1997
Joki virtaa, maa pysyy, 1998
Vain muutaman huijarin tähden, 2002   Sovitus,  Jukka Mäkinen.
Evakkojuna, 2004
Mooseksen perintö, 2004   Sovitus, Jukka Mäkinen
Nuoruustanssi, 2006
Kahen akan loukussa, 2007
Sota ja rakkaus, 2007
Taistelevat koppelot, 2008
Tuhannen riemun rysä, 2009
Tuplavahinko, 2010 

Näytelmät ovat saaneet esityksen tähän mennessä n. 180 teatterissa.

Vain muutaman huijarin tähden -näytelmä  sai kantaesityksen Pyynikin Kesäteatterissa kesällä 2002.  (Sovitus Jukka Mäkinen, 46.000 katsojaa)
Mooseksen perintö -näytelmän kantaesitys Pyynikillä kesällä 2007  (Sovitus Heikki Luoma ja Jukka Mäkinen)  Katsojia 56.000.

Heikki Luoma on useana vuonna ollut esitetyin näytelmäkirjailija Suomen kesäteattereissa. Kesällä 2008 Luoman näytelmiä esittäviä  teattereita on 17.

Merkittävät apurahat:

Valtion 3-vuotinen työskentelyapuraha 2000 – 2002
Valtion 1-vuotinen työskentelyapuraha 1997
Lahden kaupungintaiteilija 1991 (1-vuotinen työskentelyapuraha)
Opetusministeriön kirjastoapuraha vuodesta 1990

Kilpailusijoitukset:

Neuvottelu,  kuunnelma,1986 – 1. sija Hämeen alueradion ja Hämeen Läänin Taidetoimikunnan kuunnelmakilpailussa.
Kimingin taistelu, balladi, 1984 – Jaettu 1. sija Nuoren Voiman Liiton runokilpailussa.  
Kuparitaivas,  romaani, 1996 – Olvi-säätiön kirjallisuuskilpailun finalisti.
Jussinsuo, novelli, 1999 – 1. sija Maaseudun Sivistysliiton ja Suomen Suoseuran novellikilpailussa. Novelli julkaistu Arto Seppälän toimittamassa antologiassa ”Suon syvä syli”
Turvetta ja timantteja, tv-sarja, 1998 – Venla -palkinto yleisöäänestyksessä.

Opetustehtävät: 

Käsikirjoittajakurssit 1998 – Jyväskylän avoimen yliopiston käsikirjoituskurssi. 1 opintoviikko. Yhteensä 5 kurssia tähän mennessä.
Kirjoittajakurssit 1993 – 1-2 päivän opetusjaksoja kirjoittamisen eri osa-alueilta alan harrastajaryhmille. Yhteensä n. 15 kpl.
Luennot 1990 – Luentoja kirjoittamisesta ja kirjailijan työstä peruskoulu-, lukio-, kansanopisto-,  kansalaisopisto-, sekä yleisöryhmille. Yhteensä n. 50 kpl.
Juhlapuheet – Kyyjärvi-päivien  pääjuhla 1994, Päätalo-Päivien pääjuhla 1997, Vuokselan pitäjäpäivät 2004.

Järjestötoiminta:

Jäsen                                                  1990 – Suomen Kirjailijaliitto ry.
Jäsen                                                  1992 – Suomen Näytelmäkirjailijaliitto ry.
Jäsen                                                  1994 – Suomen Maakuntakirjailijat ry.
Jäsen                                                  1995 – Keski-Suomen Kirjailijat ry.

Aikuisopiskelu 

Mainonnan perustutkinto
Mainonnan ammattitutkinto, graafisen suunnittelun opintosuunta (MAT)
Puheopin tutkinto, Helsingin Avoin Yliopisto, Lahti.
Filosofian opintoja, kolme lukukautta,  Helsingin Avoin Yliopisto, Lahti.

Harrastukset

Monttujen  kaivaminen lapiopelissä, mullan kärräys, puutarhan hoito, vaimon ohjeitten  mukaan.

Kotimetsän raivaus moottorisahalla oman pään mukaan.

Rakennustyöt, omat talousrakennukset.

Lukeminen.

Heikki Luoman juhlapuhe, Valkjärvi – juhlat, Keuruu 28.06.2009

ARVOISAT JUHLAVIERAAT

Saatuani kutsun tulla puhujaksi tähän äitini synnyinpitäjän juhlaan, päädyin taas kerran pohtimaan mikä on oma suhteeni valkjärveläisyyteen ja ylipäätään koko karjalaisuuteen? Pitäisikö minun tietää aiheesta enemmän kuin tiedän, jotta voisin sanoa jotain riittävän painavaa tässä arvokkaassa juhlassa. Totesin pian, että tiedoiltani olen ehdottomasti lähempänä Joukahaista kuin Väinämöistä, mutta monessa mielessä voin silti sanoa olevani melkoinen asiantuntija. Viidenkymmenen prosentin volyymilla minulla on karjalaiset juuret, jotka ovat saaneet voimansa Valkjärven maaperästä ehkä jopa vuosisatojen ajan, ja kuulun siihen ikäryhmään jonka jäsen voi sanoa olevansa toisen polven evakko.

Tämän karjalaisempia ihmisiä ei ole enää kovin runsaasti tässä maassa, ja kuuntelemalla itseäni tiedän millaista on tämän päivän karjalaisuus. Tai tarkemmin sanoen: karjalaisuus on myös tällaista.

Toki karjalaisuus oli minulle todellisuutta ja itsestään selvyys koko lapsuuteni ajan. Vaikka kaksikymmenvuotiaaksi saakka ilmensin itseäni pelkästään pohjoisen keski-suomen murteella, olin kasvanut valkjärven murteen itsestään selvässä vaikutuspiirissä. Murre ja äitini voimakas persoona olivat yhtä, ja hän puhui koko elämänsä ajan vahvalla itsetunnolla omaa kieltään.

Äitini oli mainio kertoja. Hän ei tyytynyt tapahtumien toteavaan kuvaukseen, vaan tapahtumissa olivat aina voimakkaasti mukana ihmisten tunnetilat ja heidän välisensä dialogi. Usein vuoropuhelu jatkui pitkän tovin ilman sen kummempia paranteeseja, vain selventävillä huomautuksilla: hää sano, mie sanon, myö sanottii tai hyö sannoit. Joskus ihmiset myös virkkoivat ja haastoivat. Sanomisen, haastamisen ja virkkamisen käyttö noudatteli käsittämättömän hienosäikeistä lainalaisuutta.

Olin käsittävinäni että virkkaminen oli jotain painokkaampaa kuin sanominen tai haastaminen. Se kuvasi myös oivasti sitäkin, jos joltakulta loppuivat sanat: - Hää ei osant virkkaa mittää! Tämä koski kuitenkin lähinnä niitä hämäläisiä, joiden keskelle äijäni Antti Liskin perhekunta aluksi sijoitettiin. Oman heimomme kohdallahan sanojen loppumisen mahdollisuus on lähinnä teoreettinen. On kirjaimellisesti totta, että karjalaiset haastavat sisältään ulos niin ilot kuin surutkin. En tiedä onko millään muulla heimolla yhtä kuvaavaa määritelmää sille, kun on aikaa istua yhdessä: Käyvvää tarinoimaa!

Lukemattomia kertoja olen äitini tarinoinnin loihtimissa mielikuvissa kokenut ensimmäisen evakkoon lähdön tunnelmat, matkustanut härkävaunussa kohti tuntemattomia seutuja, ja kohdannut vastaanottavien lounaishämäläisten oudon puheenparren.

Ehkä juuri sen vuoksi tulin jo varhain voimakkaasti tietoiseksi siitä, että ihmiset eri seuduilla puhuivat vahvasti omalla tavallaan. Sodan seurauksena karjalan heimo joutui sopeutumaan uusiin oloihin, myös valtaväestön tapaan ilmaista asioita. Vastaanottajat eivät aina ymmärtäneet sitä, ettei evakkomatkalle lähdetty pyhävaatteissa, ja että reissussa ihminen rähjääntyy, puhumattakaan pakoreissussa. Omanarvontunto oli säilytettävä ilman kaikkea sitä, mitä ei voitu tai ehditty ottaa mukaan. Ei siis ole ihme, että vilkkaan karjalaisen ja hieman vakavamman kanta-asukkaan kohdatessa saattoi helposti syntyä tilanne, jossa tosiaan ”hää ei osant virkkaa ennää mittää!”

Kieli on vahva osa jokaisen ihmisen identiteettiä.  

Viimeisenä sotavuotena syntyneenä toisen polven evakkona heräsin hahmottamaan ympäröivää maailmaa aikana, jolloin äitini, hänen lähiomaisensa, koko suku, koko karjalan heimo, ryhtyi monien menetysten jälkeen pureutumaan kiinni uuteen elintilaansa. Monet äidinpuoleisen sukuni miespuoliset jäsenet olivat juuri päättyneiden sotavuosien aikana puolustaneet pakkorajan taakse jäänyttä kotiseutuaan kiväärein, konepistoolein, tykein. Naiset olivat tehneet oman panoksensa lottina, työvelvollisina, huolehtineet lapsista ja vanhuksista ja pitäneet perheet koossa vaikeissa oloissa.

Lapsuuteni ja nuoruuteni aikana olen äitini kuvausten kautta elänyt lukemattomat kerrat lävitse kaiken sen, mitä sota meidän suvullemme aiheutti. Oman elämänkokemuksen karttuessa olen yhä paremmin alkanut ymmärtää, miten eri elämänvaihetta elävät ihmiset nuo tapahtumat kokivat. Jokainen heistä menetti jotain itselle korvaamatonta.

Mieleeni on jäänyt riipaiseva kuva eräästä Talvisodan evakkoon lähtijästä. Pieni tyttö istuu reen pohjalla ja itkee lohduttomasti. Kun kysytään itkun syytä tyttö sopertaa, että mummon kukkasetkii kuoloot kaik ko ei kettää jää kastelemmaa. Jos onnella on mittakaavansa, niin samoin on myös menetyksillä.

Mielessäni on unenomainen muistikuva eräästä tilanteesta Kyyjärven evankeliumiyhdistyksen rukoushuoneen vahtimestarin pienessä asunnossa. Olen ollut silloin noin kolme- tai neljävuotias. Joukko tutulla murteella puhuvia miehiä ja naisia istuu vakavina pöydän ympärillä. He jakavat keskenään koreita ja melko kookkaita paperilappuja. Äitini istuu ihmisten joukossa, muut ovat hänen sisariaan ja veljiään, pöydän päässä jotenkin poissaolevana istuva vakavailmeinen ikämies on äijäni Antti Liski, Anttolan talon entinen isäntä. Vaikka jaetaan koreita papereita, vaistoan tunnelman alakuloisuuden. Miten voisin käsittää, että äijäni, äitini, enojeni ja tätieni synnyinkoti on muuttunut ensin savuksi ja sitten nipuksi papereita.

Tulipalosta jää usein kovin vähän jäljelle, niin tässäkin tapauksessa.

Anttola oli keskisuuri maatila Valkjärven Kahkaalassa. Talossa asui talvisodan alkaessa tyypillinen karjalainen suurperhe, isäntä, emäntä, viisi poikaa, neljä tytärtä, miniä sekä muutamia lapsenlapsia. Tuossa mainitussa tilaisuudessa sisaruksia oli enää kahdeksan. Vapaaehtoisena sotaan lähtenyt enoni, nuori suojeluskuntalainen, oli kirjoittanut ylpeänä sisarelleen päässeensä rintamalla vakinaiseksi sotilaaksi. Sotamies Teodor Liskin sankarilaatta sai paikkansa Ypäjän miesten sankarilaattojen joukossa. Nuoren enoni puhdas tenori ei tulisi enää koskaan kaikumaan Valkjärven kirkossa.

Toinen enoni, valokuva-albumimme komein sotilas, Pasurinkankaalla vaikeasti päähän haavoittunut alikersantti, toimi sodan jälkeen vahtimestarina äsken mainitulla rukoushuoneella. Myöhemmin hän toimi Kyyjärven kirkonkylän postinkantajana.

Valkjärveläisten sijoituspaikaksi oli Jatkosodan jälkeen määrätty muun muassa Keuruu, ja täältä oli Antti Liskin perillisille tarjottu maapaikkaa, vai oliko peräti maapaikkoja. Yksikään heistä ei ottanut maata vastaan, tai jäänyt asumaan Keuruulle. Syyn voisi ehkä päätellä vertaamalla eteläkannakselaisen Valkjärven ja minkä tahansa keskisuomalaisen pitäjän maaperää. Valkjärven alueella ei aura kolahtanut peruskallioon missään kohdassa, mutta Keski-Suomen pitäjissä maanpinnan yläpuolelle nousee sekä kallioita ja irtokiviä kiitettävän runsaasti.

Enoilleni, Antin pojille, on täytynyt tarjottua maastoa tarkkaillessaan syntyä ajatus, ettei vertaus kivisen pellon kyntämisestä ollut pelkkä vertaus tässä mainitussa yhteydessä. Sisarukset ottivat siis maan sijasta korvauksena vastaan rahaa ja noita värikkäitä paperilappuja. Setelit söi pian inflaatio, valtion obligaatiot kestivät hieman paremmin ajan hammasta, sikäli kuin jollakulla oli niitä varaa piironginlaatikossaan säilyttää pitempiä aikoja.

Vanhan Antin selkä oli kuvaannollisesti taittunut toiseen pakkolähtöön. Ensimmäisen pakkolähdön jälkeen, omille mailleen palattuaan, hän oli jaksanut aloittaa alusta, toinen lähtö oli liikaa seitsenkymmenvuotiaalle miehelle. Usko Jumalan oikeudenmukaiseen johdatukseen ei horjunut, mutta ihmisen kestokyvyllä on rajansa. Antin viljelyt oli viljelty. Kannaksella hänen pojistaan olisi epäilemättä tullut maamiehiä ja tyttäristä talollisia, nyt heillä oli edessään Stalinin saneleman rakennemuutoksen arviointi ja siihen sopeutuminen.

Valkjärveläiset olisivat mieluummin asettuneet Lounais-Hämeeseen, välirauhan keväästä tutuille paikkakunnille, mutta eduskunnassa ja ministerinäkin sattui sodan aikaan ja sen jälkeen vaikuttamaan muolaalaisten mahtimies Eemil Luukka. Muolaalaiset saivat jäädä asumaan ja asettautumaan viljaville saviaukeille, pääasiassa Jokioisten ja Forssan seuduille. Forssaan syntyi jopa Pikku-Muolaaksi nimetty asutusalue. Luukan osuudesta mainittuun asiaan minulla on vain suusanallista tietoa, mutta ei liene kohtuutonta se, että joku pitää omiensa puolta, jos voi.

Henkilökohtaisesti minulla on ministeri Luukan toiminnasta pelkkää hyvää sanottavaa, sillä eiväthän isäni ja äitini olisi muuten koskaan tavanneet toisiaan, ja minä olisin jäänyt syntymättä tähän maailmaan. Ainakin toistaiseksi, mehän emme tunne Luojan suuria suunnitelmia. Jumalan myllyt jauhavat hitaasti. Olen varma että juhlayleisön joukossa on lukuisasti ihmisiä, jotka voisivat filosofoida samaan tapaan.

Sikäli päivä on tehnyt kierroksensa, ja minä, Ypäjälle talvisodan evakkoon sijoitetun äidin poika, rakennutin muutama vuosi sitten uudistalomme viiden kilometrin päähän äitini perheen sijoitustalosta, eli Kartanonkylän Memmarista. Kuka vielä kehtaa väittää, etteivät myöskin karjalaiset osaa olla omapäisiä?

Ei ole tiedossani, miksi Valkjärven hietakankaiden ja pähkinämäkien miehet ja naiset määrättiin asettautumaan nimenomaan juuri sijoitusalueen pohjoisimpaan kolkkaan. Vaikka Saarijärven Paavo kansallisrunoilijamme mukaan nujersi hallan sitkeydellään, niin hengiltä ei hänkään sitä saanut. Entisille Vuoksen varren asukkaille tuo uusiutuva luonnonhaitta oli melko outo vieras.

Kun vertaan keskenään kahta hyvin tuntemaani kuntaa, eli synnyinpitäjääni Kyyjärveä ja nykyistä kotipaikkaani lounaishämäläistä Jokioista, niin ero siirtolaisasutuksen syntymisen kannalta on merkittävä.

Kyyjärven pinta-alasta on nimestään huolimatta melko vähän vettä, mutta sitä enemmän metsiä ja soita. Jokioisilla siirtolaistilat lohkottiin Kartanon viljelysmaista, Kyyjärvellä olisi pellot pitänyt raivata raakaan korpeen.

On helppo ymmärtää vaikkapa kivettömiä ja tasaisia Mutajoen niittyjä viljelleiden valkjärveläisten vastenmielisyys. Hiki tuli jo korpimaita katsellessa. Kukkivista kummuista ja mansikkamaista runoilevan Keski-Suomen kotiseutulaulun säkeiden sijaan saattoi kannaksen miesten mieleen nousta hieman jylhempiä riimejä: ”Tääl on hanki ja jää, tääl on halla ja yö.” Niinpä Kyyjärvelle ei syntynyt valtion toimesta yhtään siirtolaistilaa, Jokioisille niitä syntyi noin 180, ja lähes sata taloa omalle tontille.

Sodan jälkeen Kyyjärvellekin syntyi kuitenkin uutta asutusta, sillä pitäjän väestö lisääntyi siirtolaisten tultua, ja nuoret parit rakensivat itselleen koteja. Isäni ja äitini saivat tupansa valmiiksi jo sodan aikana, ja minäkin saatoin syntyä maailmaan oman katon alla. Monta kertaa olen aikuisikäni aikana ihmetellyt, lieneekö tässä maassa montakaan lautarakenteista taloa saatu kasaan niin vähillä nauloilla?

Kun alkukesästä kävin pitkästä aikaa katselemassa lapsuuteni leikkitantereita, tunsin liikutusta ajatellessani, että näinkö vaatimattomissa tiloissa vanhempasi tosiaan kasvattivat aikuisiksi viisi lasta? Mutta kaikki on suhteellista, ja asioita täytyy arvioida lähtökohdistaan käsin. Vaatimattomampikin oma tupa on iso asia sellaisille ihmisille, jotka ovat nähneet kotiensa nousevan savuna ilmaan.

Siirtokarjalaisille sota merkitsi ammattien kannalta nopeaa rakennemuutosta. Käytännön tasolla oman lähimmän karjalaissukuni talonpoikaisuus loppui sotavuosiin. Ainoastaan äitini vanhin veli ja sisar jatkoivat oman maanhankinnan kautta maanviljelijöinä Jokioisilla ja Ypäjällä. Mentaalisella tasolla talonpoikaisuus eli suvussani huomattavasti sitkeämmin. Sota ja etenkin sotakorvausten maksaminen vauhditti rakennemuutosta koko maassa. Kymmenille tuhansille siirtolaisillekin tuli mahdolliseksi ja myös pakon sanelemaksi vaihtoehdoksi vaihtaa maamiehen ammatti johonkin muuhun.

Merkille pantavaa on myöskin se, että esimerkiksi valkjärveläisten kuuluisa ajopelien valmistus loppui sotavuosiin. Maailma nousi pyörille, mutta nyt kumipyörille, ja kepiät kirkkokärrit ja koreat kirkkoreet joutivat lahoamaan tallien taa nokkosten keskelle. Isoisäni Anttikaan ei sodan jälkeen enää koskaan harjoittanut tuohon kärri- ja rekiteollisuuteen liittynyttä sivutoimista sepän ja puusepäntyötään. Antti toi mukanaan kaksi tervaamatonta ja raudoittamatonta kärrynpyörää. Sota keskeytti niiden valmistumisen, ja mitäpä maansa, ja koko elämäntyönsä menettänyt vanha mies olisi niillä enää tehnytkään.

Sodan-aikana ja sen jälkeen solmittiin kymmeniä tuhansia seka-aviolittoja siirtolaisten ja kanta-asukkaitten välillä. Noista avioliitoista syntyneet lapset saivat usein melko ristiriitaisen sekoituksen kahden erilaisen heimon luonteenpiirteitä. Keskisuomalaisen isän ja karjalaisen äidin poikana olen jäävi puhumaan siitä asiasta tämän enempää, sanonpa vain että ristiriita on tunnetusti jopa luovuuden edellytys.

Puheeni alussa pohdiskelin omaa karjalaisuuttani. Mielestäni sitä ei voi eikä pidäkään arvioida periytyneiden geenien määrällä vaan tunteen kautta. Jokainen voi mitata sitä omakohtaisesti vaikkapa sillä mittarilla, miltä tuntuu kuunnella tai laulaa itse mukana ”Jo Karjalan kunnailla lehti puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu…” Minuun se vaikuttaa samalla tavoin kuin synnyinmaakuntani Keski-Suomen kotiseutulaulu: Männikkömetsät ja rantojen raidat, laaksojen liepeillä koivikkohaat…

En ole koskaan käynyt Valkjärvellä, mutta silti tuntuu kuin se olisi toinen synnyinseutuni. Olen kuin äidinmaidossa kokenut pakkolähdön haikeuden ja karjalan ikävän. Eikö se ole osoitus mielen perinnöstä? Kielenperinnönkin olen saanut ja myös pitänyt perinnöstäni huolta, siitä todisteena muun muassa kolme evakkoaiheista näytelmää, joissa puhutaan äitini kieltä.

Evakkojunien härkävaunuissa, kärrien ja rekien pohjilla oli tuotu jotakin sellaista, mitä minkään pakkorauhan ehdot eivät voineet viedä: Se oli karjalainen mieli ja kieli. Vuosikymmenten jälkeen on puhutun kielen perintö hiljalleen kulumassa loppuun, mutta mielenperintö tulee säilymään pitkälle tulevaisuuteen. Karjalainen mieli on meissä jälkipolvien evakoissa sisäänrakennettuina luonteenpiirteinä, halusimmepa sitä tai emme.

Ja kun Suomen heimot ovat joskus, ehkäpä vasta vuosisatojen kuluttua lopullisesti sulautuneet yhteen, niin uskon, että viimeisenä kannakselaisen luonteen ilmentymänä välähtää vielä esiin heimomme omaperäinen, kovien koettelemusten kirkastama huumori.

Vaikkapa tyyliin: Hyvästhä tää männöö, hevone on jo polvillaa!

Palkkasoturi >>

Eläköön Kuusniemi >>

Kuusniemi taistelee >>

Kuusniemen naiset >>