 |
|
 |
|
Tuhottu sukupolvi
Pihaa valaisi yksi himmeä ja likainen lamppu rappeutuneen puisen varaston seinustalla. Kellariateljee oli talojen kulmassa, ovelle laskeutui muutama kiviporras, kahdesta ikkunasta näkyi valoviiruja. Toinen ikkuna oli peitetty paksulla verholla, oven viereisen ikkunan suojaksi oli nostettu kehystetty taulu.
Puheensorina ja lasien kilistely kuului pihalle asti. Palomies laskeutui askelman ja takoi rystysellä vanerioveen. Sisällä hiljeni. Hetken kuluttua erottui Kullervon käheä äännähdys.
- Kuka. Onks paloviinaa?
- Palomies täällä ja muutama tuttu. On paloviinaakin, pitkä mies hihkaisi hiljaisella takapihalla. Jossain huoneistossa koira alkoi haukkua.
Oven avautuessa sisäänpäin, kellarin etuhuoneesta pöllähti ulos paksu höyrypilvi. Hiestä kiiltäviä humalaisia kasvoja tervehti sohvalta, lattialta tupakantumppien ja tyhjien olutpullojen seasta. Kaksi huopaan peiteltyä myttyä nukkui levitetyllä sohvalla oikealla seinustalla. Ränsistynyt ovi takahuoneeseen repsotti puolittain auki. Vanhanaikaisessa klosetissa kohisi vesi, päästi kurnuttavan imaisun ja hiljeni.
Etsiessä istuinpaikkaa muistin Joenpolven toteamuksen, olet hyvä mies. Hyviä miehiä käytettiin aina hyväksi ja sitä pidettiin tyhmyytenä. Toisaalta hyväksikäytön mahdollisuuden loppuessa ei ollutkaan enää hyvä mies.
Tämäkö oli kuuluisa bunkkeri, kellariateljee, josta puhuivat Helsingin kosmosta myöten. Täällä nykyajan silmäätekevät kävivät rypemässä ja porsastelemassa poissa ihmisten silmistä ja syyttävältä sormelta.
Vaatturimestari kuorsasi kippurassa pensseli- ja maalikaapin oven edessä. Leveällä sohvalla nukkui kaksi naista, toisen paljas maidonvalkea takamus pilkotti likaisen armeijahuovan alta.
Haalaripukuinen, mustalaiselta ensi näkemältä vaikuttava tumma mies oli tuupertunut pöydän alle. Opiskeluajoilta tutuksi tullut professori oli ennen sammumistaan ehtinyt kömpiä puolittain matalan sohvan alle.
Ikkunan alta sohvalta löytyi istuinpaikka lapsenäänisen toimittajan vierestä. Palomies teki haparoivia yrityksiä käsillään hiljaa kujertavan naisen kaulalle. Sammuisivat piakkoin.
Takahuoneesta kuului meteliä. Vihainen naisen ääni huusi: - Älä perkele lääpi! Usko jo, tai huudan Jannen apuun!
Kirjailija Juha Koivu, aikamme nuoria toivoja hoippui takahuoneesta pienen pöydän luokse. Takkuinen parta ruuan jätteissä, pitkät hartioille valuvat hiukset hapsottivat likaisina. Laiha mies näytti ruipelolta likaisen flanellipaidan retkottaessa farkkujen päällä.
Kirjailija kaatui pöydän päälle kuin tajunsa menettänyt. Pulloja lensi betoniselle lattialle, jota peitti likainen kokolattiamatto. Pulloja tippui sammuvien niskaan ja rikkoutui toisiaan vasten. Sirpaleiden sekaan sammui myös väsynyt kirjailija.
Kullervo istui levitetyn sohvan reunalla, naisten vartalot liikahtivat peiton alla vankan, mutta lyhyen miehen takana. Kuvamaalari katseli vetisillä isoilla silmillä porukkaa huoneessa, nosti tyynyn alta viinipullon, lutkutti pitkän ryypyn. Ojensi pulloa minulle ähkäisten ja paljaalla käsivarrella suuta pyyhkien.
- Ota! Caritan pitäis tulla aivan pian. Se on nääs hovimestarina tuossa aivan lähellä. Lupas tuora lohivoileipiä...
Mustasänkinen pieni mies heräsi heti pullon kiertäessä. Käsi ojentui hanakasti saamaan osansa, pullo kävi suussa ja jatkoi vaatturimestarille, jonka pää oli myös noussut lattialta heti Kullervon lutkutuksen alkaessa. Tarkkoja poikia nämä juopot, hymähdin.
Kullervo katseli palomiehen ja toimittajan vääntelyä, kunnes komensi heidät takahuoneeseen.
Metelin ja kuhinan hetkeksi rauhoituttua Kullervo silmäili taakseen, käsi kopeloi huovan alta toisen naisen tukevaa reittä.
- On se somasti, nääs! Iskelmälaulajakin väsähtänyt, hellanlettas! Pitäisköhän isukin kömpiä vierelle halimaan väsynyttä.
Hän taputteli pyllyä hetken ja käännähti nojaamaan kyynärpäillä polviinsa. Viikset ja pujoparta vipattivat suun mutustaessa.
- Jonain päivänä, nääs! Jonain päivänä mää tapan viä itteni. S'oon somasti, nääs, mies nyyhkäisi värisevästi pyyhkäisten silmäkulmaansa. Hitaasti hän kellistyi sohvan reunalle.
Artun mukana bunkkerista lähti nuorempi ja tuntemattomampi sakki. Palomies Matti Korpiaho, entinen pika-aitojen suomenmestari, kirjailija Juha Koivu ja roteva kankaanpääläinen kuvamaalari väittelivät politiikasta pitkätukkaisen opiskelijan kanssa.
Kullervo myhäili vuoteen reunalla, Lintunen nukkui humalaansa hänen selkänsä takana. Takahuoneesta kuului supinaa ja liikkumisen ääniä. Ikkunan alapuoleisen sohvan oli valloittanut Ensti Mutanen, juuri mukaan saapunut entinen sirkuksen klovni. Vanha mies kärsi liikalihavuudesta ja pahanlaatuisesta astmasta. Hän huokaili hellettä ja valitteli sydänvikaansa.
Kankaanpääläisen matkassa saapunut klovni oli vienyt matkalaukkunsa takahuoneeseen, vetänyt povestaan ison viinipullon ja istunut seuraan. Punakka kankaanpääläinen osoitti sormella Koivua ja palomiestä.
- Tekin vanhat pierut, herran kakaroista työläisiksi tuosta vaan "ruvenneet", olen teille saatanan katkera 70-luvun politiikasta, joka osoittautui suureksi hämäykseksi! Omaa valtaa ja mainetta siinä sosialisoitte köyhien opiskelijoiden ja työläisten kustannuksella. Nyt teidän tovereitanne on kaupunginjohtajina, ministereinä, maaherroina. Olette miehittäneet virkaportaita pyörittävät akselit vuosikymmeniksi eteenpäin. Vakansseilta teitä ei saa enää pois kuin sisällissodalla. Helvetin suuret eläkkeetkään eivät saa teitä väistymään terveemmän ja viisaamman sukupolven tieltä, koska valta ja ahneus on sokaissut!
Palomies katsoi kummeksuen synkkänä vastaan tuijottavaa kankaanpääläistä. Mies ei tiennyt ottaisiko tosissaan kuvamaalarin puheet. Korpiaho vilkaisi minua ja säikähdin, tunnistiko? Yritin istua mahdollisimman huomaamattomana lattialla. Juha Koivu istui vieressäni jalat koukussa ja nojasi leukaa polviinsa. Se virnisti ja nyökäytti päällään kuvamaalaria jatkamaan. Iso mies alkoi puhista laihaa kirjailijaa katsoen.
- Sinäkin! Olisit tyytynyt vain kirjailijaksi, miksi sun täytyi sotkeutua joka helvetin asiaan ja vieläpä politiikkaan. Lahjakkuuden tuhoamista, hukkaan heittämistä, kuten nytkin viikkokausien juominen jossain helvetin mörskässä. Ylioppilaslehtien toimittajat, yleensä toimittajat, tekevät mitä heidän pitääkin. Miksi sun piti sotkeutua siihen touhuun? Eikö kirjailijan perinteinen tehtävä ole seurata aikaansa ulkopuolella poliittisesta kähminnästä, kertoa mitä todella tapahtuu. Sitä varten ovat omat alan ammattilaisensa ja vastuun ottajansa.
- Vitut ole mitään muuttanut! Olisinkin! Koivu sihahti ja siemaisi pitkän ryypyn.
- Meikäläisen vapautta on tulehtunut haima ja kovettunut maksa. Krapulassa viinakrampit ja ripuli, mutta jatka toki, hyvä mies, mielenkiintoista!
Kuvamaalari seurasi ikkunan alla kylkeään kääntävää klovnia, jonka silmät pullistuivat rasituksesta. Lihavan miehen oli vaikea saada ilmaa sisälleen. Matkustajakodeissa asustavaa kankaanpääläistä kateellisimmat haukkuivat tapettimaalariksi. Mies mulkaisi Koivua, otti hänen kädestään viinapullon ja murahti.
- Tuhositte nuorisolta vähäisenkin motiivin ja aatteellisuuden. Suuressa kansainvälistymisen kuplassa, huumehöyryissänne puolustitte Biafran nälkäänäkeviä tai Chilen pakolaisia, halusitte tuhota juuri raskaasti vapauden puolesta taistellun esi-isiemme Suomen! Tuosta vain, saatana! Nyt oli millä mällätä, politiikassa oli sosiaalinen tilaus uudistusintoilullenne. Maailman hätää kärsivät olivat turvallisen kaukana, vaikka ympärillänne näivettyi ja kärsi oman maan sodat käynyt ja maat raivannut kansa.
- Ulkomailta tuotujen hippi-ihanteiden mukana kannoitte rappion ja tuhon ainekset, huumeet, jatkuvan kännin ja joutilaisuuden. Sen vuoksi keksitte uusia tiedekuntia, virkoja ja vakansseja todellista hätää ja sairauksia kärsivien kustannuksella, että rappioaineksilla olisi maailman ihanteellisin yhteiskunta rellestellä! Nyt tovereilla on virat ja pallit rakentaa hyvinvointia tähän pilattuun, pahoinvointia oksentavaan yhteiskuntaan.
Filmitähti Unelma Nousiainen seisoi puhelinkoppien luona salia tarkkaillen. Huomattuaan meidät lähti kiertämään pöytiä kohti lantiot keinuen. Musta lappu oli ilmestynyt vasemman silmän päälle. Ruskeat vahvat hiukset viuhtoivat kävelyssä kasvojen molemmin puolin.
- Unelma, jumankauta! Mä saan orgasmin sun nähdessäni! Kiilaa tohon ja anna mun toipua, mursuviiksinen Arttu henkäisi ja nousi ohjaamaan leveästi hymyilevän teatterikoululaisen viereensä.
Naisen lantio painautui pehmeästi lantiooni. Uskaltaisimpa tunnustella sen erotiikkaa tihkuvaa ihoa, huokaisi Unelman pyörittäessä enemmän tilaa takamukselleen.
- Haluan nuolla sua kuin tikkaria!
Unelma kääntyi, rinnat sipaisivat käsivarttani.
- Jos maistun karvaalta, sylkäiset, hän virnisti ja nauroi ärsyttävästi. Yrjö veti huomion puoleensa.
- Kuka raukka on iskenyt sulle mustan silmän? Seppoko tuon teki?
- Kompastuin vain portaaseen, Unelma hihitti. Moikkasi tuttuja ja viittoili Maijaa tuomaan kaljaa.
Tuomo hymyili leveästi filmitähdelle.
- Sanohan milloin seksi on likaista?
- Aina vain seksi! Unelma tuhahti nauraen ärsyttävästi. - Tietysti kun pettää vaimoaan, tai himoitsee toisen vaimoa, eiks?
- Ei minun mielestä sekään, Tuomo katsoi miettivästi. - Mun mielestä seksi on likaista, jos nainen ja mies tai jompi kumpi heistä ei ole pessyt alapäätään.
- Sinä senkin! Unelma oli lyövinään pöydän yli. - Mutta mikäs tämän irstaan herran nimi on?
Filmitähti kääntyi katsomaan minua. Siemaisin nopeasti ryypyn ja Tuomo ehätti sanomaan.
- Etkö tarkkailijaa tunne. Voi, Unelma, Unelma! Vähän sinä loistavasta seurastasi tiedät!
- Sallinet, Samu, esittelen sinut avaruusajan suurelle diivalle. Tulevaisuuden Ella Eroselle tai Mirjami Kuosmaselle. Kas, Unelma, seuralaisemme on elämäntaiteilija, tarkkailija, puliporukasta eliittiin joustavasti kulkeva lähimmäisemme. Samun läsnäolo yksistään riittää tuomaan erikoisen tunnelman seuraan kuin seuraan.
Olin hämmästyksestä mykkänä, tuijotin Tuomoa, kuin olisin nähnyt hänet ensimmäisen kerran. Kuinka osasikin kuvailla. Miten runollisesti hän saastaisuuteni esittelikään!
Tuollaiset kehut olivat liikaa. Nousin ja lähdin vessaa kohti. Puhdistelin ja pesin itseäni tavallista huolellisemmin. Palatessani pöytään, Yrjö nausoi maha hytkyen ja supatteli Unelman kanssa. Nainen ei näyttänyt huomaavan minua. Hetken olin loukkaantunut, mutta pian tajusin ajatukseni naurettavuuden.
Seurasin Tupsua, joka supisi Heimolle jotain nuorisosta. Heimo räpytteli silmillään ymmärtäneensä. Muutaman ryypyn jälkeen aloin kurkkia Unelman rintoja mustan puseron kaula-aukosta. Yrjön huomatessa kaulan kurotukseni, käänsin kasvoni toisaalle.
- Banzai, toverit! Mittees alan immeiset.
Puheensorina lakkasi, käännyin katsomaan. Kirjailija Pauli Kohonen oli saapunut pöydän kupeeseen risuparran takana tuttu virnistyksensä, kainalossaan muutama ohut kirja. Tuomo kävi hakemassa naapuripöydästä tyhjän tuolin.
Havahduin katsomaan Maijaa, joka kämmenellään painoi Kullervon otsaa taaksepäin. Komensi avaamaan suun ja kippasi viiniä aukkoon ja siirtyi kauemmaksi odottamaan.
Hetken jännitin, tuleeko ylös. Punaisena ja hiki otsalla helmeillen Kullervo kamppaili ja sai pidettyä viinin sisuksissaan. Maija painoi jälleen pään taakse, komensi suun auki ja kumosi suuhun viinilasin lopun. Odotti hetken ja lähti hakemaan uutta annosta.
Tuomo uhosi silmät loistaen.
- Näittekö? Tuota ei moni tekisi! Tästä lähtien kutsun Maijaa Tillikan sairaanhoitajaksi. Kullervo, mä tilaan sulle Vernebrancaa, kunnon ainetta! Siinä on tippa oopiumia, joka rauhoittaa sun tärinäs!
Kohonen raivasi tilaa tuolilleen, laski kirjansa pöydälle ja pyysi ryypyn Tuomon lasista. Pyyhki vaahtoa parrastaan ja selitti:
- Eivät antaneet vapaakappaleita omasta kirjasta Tampereen kirjakaupasta, vaikka pyysin, että tarkistaisivat kirjanpidosta. Kustantajan kanssa on sovittu määrätyistä vapaakappaleista. Myymälänhoitaja ei ollut muka tuntea! Eihän minulla ole koskaan papereita mukana. Ovat monta kertaa hävinneet ties minne ja niissä on pirunmoinen hankkiminen.
Kohonen joutui ostamaan omia kirjoja. Se nauratti pöydässä olevia. Kirjailija jakeli muutamalle tarkoin valikoidulle tuoreinta teostaan, siitä hyvästä saivat tarjota. Mies kihersi naurua ja alkoi halata Unelmaa. Tunsin kateutta hänen rohkeudestaan. Kohonen puristeli naisen pullottavia rintoja. Unelma vastusteli, muka rimpuili vastaan, vaikka selvästi tykkäsi.
Hätkähdin hereille käden laskeutuessa vatsalleni. Caritan hiestä kiiltävät kasvot työntyivät esiin palomiehen takamuksen sivusta.
- Täällä piilossa, kultaseni, hän henkäisi. Mustalla värillä reunustetut silmät katsoivat julkeasti housujani, kieli lipaisi punattuja huulia. Vahvasti puuteroidut kasvot, suun ympärille levinnyt huulipuna lähestyivät kasvojani. Voimakas parfyymi kutitti sieraimissa, pärskäisin. Hän henkäisi naamaani juuri siemaistun raa'an viinanhajun ja painoi märät huulensa suulleni.
Palomies siirtyi pois. Carita nosti hameenhelman vyötärölleen paljastaen vaaleanpunaiset pikkuhousunsa. Hän levitti jalkansa ähkiessään päälleni ja istahti reisilleni laskien kätensä vatsalleni. Viinapullo kulki palomiehen kädessä juuri ohi, papintytär sieppasi pullon ja maisteli pullonsuusta useita pieniä ryyppyjä.
Vilkuilin kellariateljeen etuhuoneessa olevia. Kohonen ja Kettunen olivat huoneessa. Kettusta olin tullut etsimään päästäkseni hänen mukanaan Pispalan kämppään. Vaatturi horjahteli tauluvarastoon, Kohonen torkkui humalaansa lattialla maalikaappia vasten nojaten.
Nuori uskonnonopettaja Parkanosta, jolle olin puhellut itsekseni ennen nukahtamista, istui professori Huttusen sylissä Kullervon vieressä levitetyllä sohvalla. Huttunen siveli julkeasti naisen reisiä. Professori oli tupsahtanut kellariin hieman jälkeeni ja nyt juotiin hänen viinojaan. Janne makasi kippurassa pöydän alla tyhjiä viina- ja kaljapulloja ympärillään. Koivu ja Untuva olivat lähteneet pois tai siirtyneet tauluvaraston sokkeloihin, koska en nähnyt heitä.
Carita painautui rintaani vasten ja huohotti hiljaa. Kostea suu nuoli ja näykki kaulaani, hampaat puraisivat leukaa ja säpsähdin, kun hän työnsi kielen korvaani. Kurkistin Caritan hiuskuontalon takaa Kullervoa tarttuessani pakaroihin, jotka jännittyivät ja veltostuivat puristeluni mukaan. Pikkuhousun kohoutumassa näkyi kostea kohta.
Kellertäväksi värjätyt hiukset hapsottivat ja huulet mutruilivat kuin pikkutytöllä. Tuijotin sileitä reisiä hänen kohotessaan hyväilemään etumustani ja kiihko sai veren kohisemaan lisää nähdessäni kapean haarakiilan alta esiin pursuavaa karvoitusta.
Carita painautui päälleni, hiukset laskeutuivat kutittamaan kasvojani. Mumisin hikisenä hänen korvaansa, siitä on ikuisuus kun olen saanut. Pitkäaikainen naisen puute lietsoi hätäiseksi, villiksi ja sekavaksi. Työnsin käden hänen haarukkaansa ja olin ulvaista tuntiessani häpykummun kämmenellä.
Hiki pusertui otsalleni, vilkaisin Kullervoa, joka katsoi kateellisena professorin halailua opettajattaren kanssa. Silmät kiinni ja voihkien hoikka nainen kallistui selälleen Lintusen päälle ja sen poskien punaisista täplistä saattoi lukea, tämä oli julkeinta mitä se oli koskaan kokenut.
Carita henkäisi kasvoihini, katselin ohuita ryppyjä silmien ympärillä, suupielen juonteita, otsan uurteita ja se lisäsi vain kiimaani. Kypsä estoton, julkea naaras kehräsi ja härnäsi ylläni ja oli kuin ruumiini paloa armahtamaan laskeutunut seksuaalisuuden jumalatar. Sormeni hakivat vakoa, tunsin välilihan, peräaukon, vedin takaisin, sormi upposi liukkaaseen, huohotin sokeassa himossa hänen hiuksiinsa sekavia.
Kun hän kohottautui ylös, tuijotin hiestä kiiltävää poviaukkoa ja säikähdin lantion kohotessa ja sormeni luistaessa, nyt lähtee pois, mutta se paransi asentoaan ja virnisti somasti pienillä hampaillaan. Kieli lipaisi huulia ja lantio teki ratsastusliikettä reisilläni. Se kaivoi viivytellen, ujolla ilmeellä koko ajan silmiini katsoen valkoisen rintansa esiin ja hiveli hyppysillä nupukkaa ja kurottui aivan lähelle kasvojani tuijottaen silmiini. Katkonaisesti hengittäen hän kuiskasi pikkutytön äänellä:
- maltahan, rakas, kohta, kohta saat, nautitaan! Tunnetko, vauh, siellä... onko hyvä, haluatko sitä, eikö olekin liukas? Varo, kukaan ei huomaa, kunhan nämä sedät ja tädit nukkuvat, upotetaan syvälle, tehdään se hiljaa, hiljaa, oih! Sinne, sinne, työnnä, oih! Levitän sulle piilossa! Carita nytkytti kiivaasti kättäni vasten ja rojahti huohottamaan rintani päälle.
Muistin hänen yöllisen kertomuksensa pappilan kodistaan, kuinka pikkutyttönä säikäytti vanhempansa ja vieraat nostamalla hameensa ja paljastamalla pimppinsä kesken illalliskutsujen tai juhlatilaisuuden. Hän halusi hyväillä itsenään vieraiden nähden äitinsä ja vanhan rovasti-isänsä kauhuksi.
Hikisen painon alta kurkistin Kullervoa, joka pullo kädessä tuijotti sohvalle kaatuneita. Huttunen nojasi käsiinsä ja laskeutui opettajan jalkojen väliin. Kuulin Lintusen ähkäisyn, kun se kieräytti vartalonsa seinään päin. Teeskenteli, kuka tuossa touhussa pystyi nukkumaan tai olemaan kiihtymättä. Kullervo kähisi.
- Mun käy kateeks sua, Huttunen!
Carita kohosi katsomaan professorin pakaralihaksia, opettajatar kiljaisi joka painalluksella jalkojen noustessa kattoa kohti näin pilkahduksen vaaleanpunaisesta lihasta. Vaikka pahoinvointi velloi sisuksissa, avasin vetoketjua vapisevin sormin ja riuhdoin kalua ulos. Caritan hikeä valui pieninä kaularyppyjen poimuista sen rintojen väliin. Palomies istui selkä maalikaappia vasten ja teeskenteli sammunutta. Janne ja Kohonen makasivat kippurassa pöydän takana.
Venytin vakoon painunutta kangasta, kaivelin karvoja. Hätäilin ja huohotin. Yritin työntää sykkivän kaluni haarakiilan alle, voihkaisin sen kosketttaessa ihoa ja sokeana punnersin syvemmälle. Siemensyöksy säkenöi silmissä, vinkaisinn nautinnosta sperman sykkiessä Caritan häpykummulle ja nivusiin.
Äkkiä naisen paino hävisi päältäni. Kullervo kähisi yläpuolellani, panettaa! Säikähdin ja työnsin kalun housujen sisään. Nolostuneena nousin nopeasti istumaan ja samantien seisomaan. Huomasin taskustani sohvalle valuneen Herbapullon ja pujautin sen sivutaskuun. Kävelin pulloja ja nukkuvia väistellen takahuoneen ovelle.
Vilkaisin taakseni, Kullervo paino Caritan alleen kapealle sohvalle. Kiirehdin syvemmälle tauluvarastoon. Henkäisin syvään, kun kuulin Untuvan käheän naurahduksen taululokeroiden välistä. Pyyhin housun halkiota paperiin. Carita alkoi voihkia Kullervon käsittelyssä.
Etenin hämärään, mahassa velloi inhottavasti. Hengitin syvään estääkseni oksentamisen. Vähitellen silmäni tottuivat hämärään. Valoa tulvi niukasti lokeroiden ja taulujen välistä takaseinän vuoteelle, josta aloin erottaa miehen paljaan takamuksen.
Vaatturi lojui kippurassa kapealla sohvalla seinän vieressä, eikä tiennyt touhuista tuon taivaallista. Leevi parka, hymähdin. Taas siltä jäi näkemättä ja kokematta se, josta aina oli puhumassa ja vitsejä vääntämässä.
Kompastumista varoen etenin peräseinän vuodetta kohti. Koska ei ollut muuta lepopaikkaa, laskeuduin vuoteen vierelle makuulle. Lattia haisi piintyneeltä lialta. Yläpuolellani vuoteella aloin erottaa Unelman levitetyt jalat ja valkeat pakaralihakset. Sieraimissa haistoin heidän hajunsa, Unelman käheä ääni huohotti melkein korvani juuressa.
- Elä kulta laske sisään, ethän?
Nieleskelin suuhun pyrkivää oksennusta, mutta en siltikään malttanut olla hehkuttelematta ajatuksella, että kohta olisi minun vuoroni, kunhan kirjailija saisi tarpeekseen. Voisin toteuttaa monen miehen unelman uppoamalla kuuluisaan pilluun, jonka filmitähti oli levittänyt koko kansan nähtäväksi elokuvassa.
Ennen sammumista muistin, että näinä päivinä ilmestyisi lehti ja minulle alkaisi maailmanloppu.
Sehän oli Paavo. Muusikko sen täytyi olla, ei kukaan toinen tuolla tavalla klinkannut. Mitä se teki keskiyöllä radan varressa? Mitä se aikoi jyrkänteellä?
Ei kai!
Äkkiä tunsin hätää ja tarvetta juosta miehen luokse, vaikka kokemuksesta tiesin, ettei tuossa tilassa elävää kukaan vieras ihminen pystynyt auttamaan.
Hahmo heilui jyrkänteellä, aloin huolestua yhä enemmän. Pelkäsin, humala ja väsymys eivät merkinneet mitään. Yritin kiirehtiä Paavon luokse, jos se nyt oli Paavo, mutta jäsenet eivät totelleet. Kauhulla totesin, etten pääse mihinkään. Vanhan puisen rakennuksen kulmalla seisten minun täytyi katsoa näytelmää, jonka käsikirjoitusta en voinut muuttaa.
En saanut ääntä kurkusta, yritin huutaa, mutta sain aikaiseksi vain kähinää ja limaa suuhun.
Paavo, hei! Samu täällä, kaverisi! Ymmärrän sua, elän samanlaista helvettiä! Älä, Paavo, kuule hätäile, yritä kestää!
Näsinneulan kohdalla vihelsi pohjoisesta saapuva yöjuna. Sinertävät sähköjohtojen leimahdukset heijastuivat maisemaan ja nukkuvien kerrostalojen kylkiin. Liekit kaartuivat kuilua kohti ja lähestyivät armottomasti, kuin viimeisen tuomion hetki. Paavon hahmo liikahti lähemmäksi kallion reunaa ja oikea käsi nosti kansion korkealle. Kuljettaja oli nähnyt ja veturi vihelsi varoituksen.
Kuten mykässä elokuvassa, muusikko kaatui kohti tyhjyyttä, ja hävisi näkyvistä veturin jyskyttäessä eteenpäin, kuin sylttykone, luunmurskaaja. Pillit soivat, painejarrut sihahtivat ja höyryä nousi ilmaan peittäen näkyvistä kohdan, jossa Paavo oli hetki sitten seisonut. Muutama paperi leijaili ilmassa, yksi niistä laskeutui lähelleni. Tunsin kuinka polveli vapisivat, hetkeen en päässyt liikkumaan.
Nyt jalat toimivat. Harppasin pitkin askelin paperin luokse. Jättikö jäähyväiskirjeen?
Silottelin rypistynyttä ja puoliksi repeytynyttä paperia suoraksi. Se oli täynnä nuotteja. Mappi Paavon kainalossa oli siis nuottinippu. Katselin junanhöyryn seassa leijuvia nuottiliuskoja, muutama oli liimautunut jyrkän kallion seinämiin ja osa oli levinnyt ratakiskoille pitkin kuilua. Painejarrujen yhä sihistessä istahdin kovalle ja märästä kiiltävälle kalliolle. Hampaat kalisten ulisin kuin koira. |
|
|
|
|
