Kirjanäyte Satalinna


Satalinna

- Mennään tonne tyhjään varastoon, ei kukaan pääse meitä yllättämään kahdestaan, joohan? hän ehdotti ja tunsi punastuvansa inhottavasti.
     Sinikka kallisti päätään, katsoi veitikkamaisesti hymyillen, mutta tarttui käteen ja he menivät ummehtuneelta ja kuivalta pölyltä haisevaan pimeään huoneeseen, joka oli täysin tyhjä tavaroista. Hän sulki oven, sankka pimeys laskeutui heidän ylleen. Sinikka kuului huokaisevan läheltä.
    - Hui! täällon pilkkopimeää!
     Sydän omituisesti jyskyttäen hän haparoi tytön vartaloa lähelleen, toinen käsi osui pehmeään poveen, se sävähdytti, ja hän laski kätensä nopeasti vyötärölle. Sinikka painautui yllättäen häntä vasten, sen hengitys tuntui poskella, reisi kosketti reittä, sai aivoissa kohisemaan entistä hurjemmin.
    - Siinähän sä oot, tyttö kuiskasi korvan lähellä, hiukset kutittivat poskea, pää tuntui painuvan kaulaa vasten. Sinikka oli melkein yhtä pitkä kuin hänkin.- Kuule Teuvo! Oon huolissani pienestä suloisesta Mirjamista, tiedäthän? Se enkelikasvoinen   pieni pullukka koulussa, joka ei koskaan tiedä mistään mitään eikä kukaan raaski sitä kiusata siitä!
    - Joo, mä tiedän. Kyösti on siihen korviaan myöten ihastunut, mutta älä juorua kellekään. Poika kärsii niin helv..., tota muutenkin...
    - Kyllä mä olen huomannu, mutt se tyttö sairastaa kuulemma syöpää! Jotain uutta parantumatonta tautia, hyi kamala sitä nimeäkin! On rassukka menny huonoks muutamassa päivässä, alkanu laihtumaan.
    - Oulun polliisin kuoleman jälkeen tyttöä ei ole näkyny koulussa, ja Kyösti on sitä ihmetelly uskaltamatta ottaa selvää miks, hän huokaisi tytön puhtailta tuoksuviin hiuksiin ja tunsi veren kohisevan kuumana suonissaan.
    - Sua tulee ikävä, jos mä pääsen pois, hän kuuli tytön sanovan tuskin kuuluvasti. - Muuten täältä rujouden ja kuoleman taistelukentältä lähtee ilomielin kun sentään elävänä selviää.
    - Helvetti, kotiinpääsy on suuri harvinaisuus tässä laitoksessa! hän ähkäisi käheästi. - Joskus tuntuu masentavalta, ettei täältä ikinä selviä pois! Jää loppuiäkseen ahtaisiin kuvioihin vangiksi kuten nuo vuosia maanneet kipsipotilaat! Eihän ne osais enää elääkkään muualla, äh! Joskus tulee tiedäks, voimakas tarve lähteä karkuun koko saamarin laitoksesta vielä ku elävänä selviää! Sen verran tuntee ihtensä terveeks, että miettii miks ne enää täällä pitävät.
     Sinikka painautui entistä lähemmäksi. Tytön pehmeä rinta tuntui omaa rintaa vasten, käsi tunnusteli vaistomaisesti sen vyötäröä ja liikkuivat pehmeinä nouseviin pakaroihin. Terve jalka hivuttautui sen haarojenväliin. Pysähtyi kun tyttö huokaisi:
   - Niin mustakin on usein tuntunu...Tässä iässä olla täällä? Ei joskus voi millään käsittää, miks? Mikä on mun elämän tarkoitus, mitä pahaa mä olen tehny ku tauti on iskeny ja miten mä sitt ku pääsen kotiin? Koulussa oon jäljessä pahasti, sitä pitäis hurjasti petrata koska raskaisiin töihin ei ole mahdollisuutta, mutt ku kaikki tuntuu täysin epätoivoiselta mä huomaan toiset tytöt ja pojat, miehet ja naiset, vuosia täällä maanneet. He ovat alistuneet ja hyväksyneet pakon edessä, eivät koskaan valita, nauttivat pienistä asioista! Sillon mua alkaa hävettää oma surkutteluni.
     He olivat hiljaa, kuuntelivat toistensa kevyttä hengitystä, toistensa vartaloiden lämmintä huumaavaa kosketusta. Pimeys oli kietoutunut heidän ylleen paksuna kuin musta vaippa.
    - Kotona mä luulin, ett mä kuolen. Sitt mä uskoin selviäväni kun pääsin tänne, Sinikka kuiskasi. - Kai tälläkin on joku hyvä tarkoituksensa kuten kaikella ihmisen tekemällä, jos sen oikein osaa käsittää...
     Tyttö painautui entistä tiiviimmin häntä vasten. Teki mieli puristaa sitä kovasti.
     - Lehmus, se miestensalin maisteri sanoo tätä koettelemusta pikakoulutukseksi elämään nuoren ollessa kysymyksessä. Se terottaa mulle usein, ett juuri sairaus muuttaa ratkaisevasti elämäni kuvioita, ajatusmaailman on muututtava sen mukana ja sopeuduttava uusiin haasteisiin, hän naurahti Sinikan korvaan. - Tämä raju kamppailu elämänlakien keskellä pitäis kypsyttää aikuiseks nopeammin henkisesti, niin se on puhunu ja mä oon huomannu, ettei muu auta ku satsata opiskeluun jos täältä joskus selviää...
    - Se taitaa olla kiva mies, on niin hassun näkönen päältäki! Ei uskois jos ei tietäis, ett on niin korkeasti oppinu...
    - Paras ihminen, joka tielleni on sattunu! Teuvo huokaisi tosissaan. - Miten mä olisin selvinny ilman sitä, tuntuu mahdottomalta ajatellakin...Tota, tietysti sinä kans, mutt aikuisista, tota, miehistä! hän takelteli, pelkäsi loukanneensa tyttöä.
     Sinikka hymähti hiljaa, sen suu tuntui poskella kutittavasti. Reisi lepäsi tytön haarojenvälissä, jossain välissä hän oli kietonut molemmat kätensä tämän ympärille. Toinen käsi tunnusteli arasti pehmeitä pakaroita, kumpu reisienvälissä tuntui jalkaan kevyesti. Hän joutui taistelemaan hurjaa haluaan vastaan, ei mahtanut sille mitään! Käsi lähti kuin pakon sanelemana laskeutumaan tytön kuvetta pitkin hameenhelmaa kohti, tavoitti reunan ja alkoi kelata sitä hiljaa pysähdellen ylöspäin. Reiden lämmin sileä sisäpinta tuntui, hän huohotti, Sinikka huohotti, takertui tiiviimmin häneen. Käsi nousi, tunsi silkkisen housukankaan, pehmeän kummun sen keskellä, veri kohisi aivoissa, hän tunsi hien kohoavan otsalleen.
     - Joku tulee! Sinikka huudahti, säikäytti.
     Tyttö erkani kauemmaksi, hän ei tajunnut kiihkoltaan, ei kuullut kuin paineen kohinan korvissaan. Aivoissa takoi, munasinko kaiken?
     - Kuuntele nyt Teuvo! On siellä jotain porukkaa käytävällä! Sinikka supisi ääni värähtäen, sen käsi puristi hänen rannettaan.

Ensimmäisen kerran hän näki leveän Kokemäenjoen.
     Joki kimalsi häikäisevänä vihreänurmisen laajan juhlakentän takaa, näkyi rantatöyräiden ja pajukkojen välistä suurena kuin järvi.
     - Hei, pirä kiini siit kaitehesta! Mää verän sänkyni tohon kaiteen viereen sun sänkys avulla! Laulaja kuului huutavan raumalaiselle punapäälle.
     Neliskulmaisen kattoparvekkeen laattalattia kolisi pienten rattaiden alla Laulajan tempoillessa ainoalla kädellää vuodetta kohti parvekkeen reunaa. Ähisten ja innosta puhisten mies sai vuoteensa asettumaan paksua kaidetta vasten. Kohosi samantien kurkistamaan alakerran pitkälle parvekkeelle josta kuului selvästi tyvenessä ilmassa miesten, naisten ja lasten pitämä meteli.
    - Kyll paista lämpimäst näi syksystäki! raumalainen nauroi pisamakasvoillaan hänelle. - Pirä snää pait pääl, keuhkovikaisil ei aurinko passa, tohtorit ova sanoneet! Mun kyttyrä siit tykkä, vaik ämmät kyl kielttä!
     - Noi flikat ova semmossi, ku ne kielttä ne haluu ja päinvast! nuori raumalainen virnisteli.
     Kohottautui riisumaan flanellista sairaalan paitaa kipsivuoteestaan. Miehellä näytti olevan vain pieni melkein huomaamaton kyttyrä selän yläosassa, muuten hän omisti voimakkaat lihakset käsivarsissa ja rinnassa.
     - Tulukaa kahtomahan, on viliskettä ko suures kaupungis! Laulaja nauroi nojaillen leveällä ylävartalollaan peltiseen kaiteeseen. Sekin riisui yhdellä kädellä taiteillen paksun paitansa pois paljastaen surkastuneen kädentyngän.
     - Siellon akkaa, ukkoa ja mukuloota sekasin! Sängys ja lepotuoleis makaavatten, pitävät meteliä ko. mullilauma ens kertaa kesälaitumes, hehe! mies naureskeli.
     Hänestäkin tuntui mahtavalta maata lämpimässä auringonpaisteessa. Sai olla pois sisätiloista, jossa kateellisena oli saanut kuukausia seurata muutamien vuoteiden häviämistä kulmaovista parvekkeelle.
     Kuumeen kadottua, veriarvojen parannuttua hänelle annettiin viimein lupa maata pakollinen kaksituntinen päivälepo ulkosalla mäntyhavujen raikkaassa tuoksussa, kesätuulen lauhassa hyväilyssä.
     Rinnassa sykki iloinen mieli, hyvä ettei nauranut ääneen kun tarkkaili Laulajan ja raumalaisen touhuja. Olivat kuin pikkupojat, innoissaan huutelivat ja räkättelivät toisilleen. Muuttoon valmistuvat pääskyset näyttivät kokoontuneen parantolan punatiilisen katon harjalle. Siellä kävi sirinä ja vipinä, kuului pitkästä aikaa elämisen ääniä.

Raumalainen väritti puukynillä hahmottelemaansa satamamaisemaa. Hän näytti olevan hyvä piirtäjä. Pää koholla kipsikupista mies suttasi laajaa taivaanrantaa. Nähdessään hänet ovella, punapää laski lehtiön rinnalle, virnisti iloisesti.
     - Onks Tantal sattunu erikoissi, suaki näkke, thä? Ei snuu ol näkyny paljonkka maisteri lährön jälkke!
     - Mitäs minä, ottaa päähän tevanien touhut! hän ähkäisi. Istui vuoteenlaidalle.
     - Mikä sul ollesa, pääset trappaama senttä! mies lohdutti nähdessään hänen alakuloisen ilmeensä. - Toist se o meikäläise! Maata täsä ja orotta ihmeit, joihi ei uskko ittekä! Snää senttä pääset kintuillas loikkima pitkin metti ja luontto kuis oikke pänni! Pääset repimä vaik puire oksi, potkima kiviä, ett varpaissi sattu!

Miksei hän voisi kertoa Annelille, olihan heillä ollut muitakin salaisuuksia? Hän oli alottamaisillaan, kun nainen nousi seisomaan. Hän jähmettyi katsomaan uskomatonta näkyä edessään, tunsi pelon ja kiihtymyksen sisällään.
     Kangas kahisi hiljaa, kun nainen veti yöpuvun päänsä yli, tiputti sen jalkoihinsa. Hiukset heilahtivat olkapäillä, käsivarret kohosivat ylös, kädet menivät niskaan. Alaston vartalo seisoi jähmettyneenä paikoillaan, vain rinnat näyttivät kohoilevan hengityksen tahdissa, isot renkaat näkyivät selvästi valkeassa ihossa.
     Lantio keinahti, reidet levittäytyivät ja niiden välistä karvakolmion alta näkyi kamarin ovea. Hän tunsi huohottavansa kuin säikähtynyt lintu, katse vei väkisin keinuvaan karvapehkoon joka lähestyi, keinui ja lähestyi. Hän tunsi naisen kylmän vartalon sujahtavan viereensä, peiton alle, painautuvan kiinni. Kuuma hengitys kulki kaulalla, huulet hyväilivät rintaa, käsi laskeutui vatsalta alas, hän kuuli naisen mutisevan hengitykseensä:
     - Oletko ollut, opetan, älä pelkää, oi kun se on kasvanut, hurmaava, hurmaava! sen huohotus tuntui kuumana poskella.
     Hän tunsi naisen hyväilevän itseään julkeasti, tunsi kovettuvansa, jännittyvänsä, aivoissa humisi ja kohisi. Naisen rinnat tuntuivat pehmeän taivaallisilta omilla, nousi hajareisin hänen päälleen, hyväili, ohjasi, kuljetti salaisuuksille, kielletyille, himotuille, halutuille, huumaaville!  Tunsi vartaloiden keinunnan, lihan liukkaan puristuksen, häpeän, huuman, irstauden, oman kokemattomuuden sekavana hulluna vauhkoisena. Teki mieli huutaa, puristaa, upota rajusti. Nainen keinui, nousi ylös, rinnat keinuivat kuin valkoiset aallot silmien edessä.
     Huohotuksen, ihojen hikisen imun keskellä aivot laukkasivat hurjana muistoja: heinäladossa Marjatan kanssa katsomassa Eilan ja Kallen naimista, hurjaa alastonta painia pistävissä heinissä! Seurojen pelottavaksi käynyttä hurmiota paossa kamarin vuoteen alla, räsymatolla Aila-täti levittämässä lihavia reisiään, Elias työntymässä pussihousut kintuissa haarojenväliin puuskuttaen kuin sonni. Ja sitten litinä, lässytys, huohotukset ja kauhea pelko, että tulevat tuvasta sokeat yllättämään, sataa tulikiviä ja kiehuvaa vettä syntisten päälle!  Saarnamiehen hurmiossa oleva ääni tuvassa huutamassa, naisten kirkunat, huokaisut, halleluja-huudot! Taisivat jo kontata ja halailla toisiaan saarnaajan jylistessä vinkuville ja katuville; lihasa ja veresä, lihasa ja veresä, synnit anteeks! Nainen keinui hänen yllään, puristautui lujasti vasten, hiki päästi ääniä rintojen ja mahan välissä ja nivusissa tuntui hivelevältä, jotain lähti liikkeelle vatsanpohjassa, kutitti mieletön nautinto, silmissä leiskuivat tulikipinät.
     Nainen valahti vierelle, tuntui nyyhkyttävän imiessä hänen ihoaan, kuiskasi:
     - Halu polttaa, tekee hulluksi yksin, ilmapiiri, aah! Ymmärräthän. Olen kauhea. Anna anteeksi, haluttaa, sopisin sulle äidiksi. Voi luoja, mitä olen tehnyt?
     Sen vinkaisu tuntui kipeältä, sen vartalo jäykistyi liikkumattomaksi kupeeseen, hän tunsi syvän häpeän ja masennuksen valuvan mieleensä, inhottikin ja pelotti äskeinen hulluus.
     - Äiti! Mitä sä teet siällä?
     Lapsen ääni säpsäytti rajusti, Anneli tuntui purevan kipeästi hänen olkapäätään ja huokaavan.
     - Hyvä luoja sentään!