|
Uula Eronen
Syntynyt 27.9.1939 Helsinki.
Uula Eronen asui yli 20 vuotta Kalliossa Castreninkadulla. Äidin puoleinen suku on kotoisin Mustikkamaalta ja Itä-Uudeltamaalta ja on ruotsinkielinen. Isä karjalainen, suojeluskuntalainen ja ammattiupseeri, joka sai surmansa jatkosodassa.
Kävi Töölön yksityislyseota ja sai aikaan loppututkinnon Tampereen yliopistossa.
Tampereen yliopistotutkinnon jälkeen pitkä päivätyö Helsingin Sanomien toimittajana, kolumnistina ja osin pääkirjoitustoimittajana.
Toiminut mm. Helsingin kirjailijat ry:n hallituksen jäsenenä sekä kirjailijatalo Villa Kiveä hallinnoivan Kivi-talo-Säätiön hallituksen varajäsenenä.
Julkaistut teokset:
Kenraalivalssi, Karisto Oy 1969
Ryssä puussa, Eurooppalainen kustannustalo Oy 1992
Kuolleet eivät valita, Kustannus Oy Taifuuni 2001
Aaverakastaja, Trittum Oy 2006
Enkelit eivät käytä pikkuhousuja, Edico 2006
Neitsytperho, Edico 2007
Pakinoita, kolumneja ja radiokuunnelma:
- Ryhmä 65- teos. Kolme serenadia Almalle rakastetulleni (novelli yhteiskokoelmassa) Tammi 1965.
- Runoja yhteiskokoelmissa: Kerran tulee kevät (Äidinkielen opetustieteen seura ry. 1997) ja Ajetaan lujaa ( Lahden runomaraton 1995)
- Maan alla, metron tarina ( Helsinki 450-vuotias, Kaupunki meren sylissä , Helsingin kaupunki 2000.
- Käännös Erik Appelin teos Detta är Helsinginfors (siis suomeksi) Helsingin kaupunki
Kirjailija Uula Eronen kertoo:
”Helsingin Sanomain kunnallistoimittajana, kolumnistina minulla oli hyvä tilaisuus perehtyä kunnalliseen päätöksentekoon, joka ei aina ollut - varsinkaan asioiden valmistelu - päivänvaloa kestävää. Esimerkiksi tonttipolitiikkaan saattoi liittyä kosolti keinotteluakin. Kun tonttimaa on kaupungissa, varsinkin täyteen rakennetuilla alueilla, tiukassa, yritetään tunkea rakentamaan jopa puistoalueille. Kallio on ollut aikoja sitten täynnä”.
”Yksi sitkeimmistä taistoista oli Alppilan-Kallion maisemissa sijaitsevat Josafatin kalliot, jotka sitkeiden taistelujen jälkeen saatiin kaupunkilaisten vapaa-alueeksi rakentamisen alta. Asiasta jupisin minäkin uutisissa ja palstoillani usean vuoden ajan. Asia oli niin tärkeä, että puiston puolesta vaadittiin jopa presidenttiä apuun.”
Dekkarin kirjoittamisesta:
”Vaikka luullaan, ei sen kirjoittaminen ole mitenkään helpompaa kuin muiden romaanien. Dekkarin kirjoittamiseen ei riennetä pelkällä tunteella ja ns.luomalla “taidetta”. Sitä kirjoitetaan järjellä, ja dekkarin rakentamine on vähän samaa kuin pelaisi shakkia. Edessä on nimittäin näkymätön vastustaja, joka vaikuttaa nappuloiden siirtoon eli koko pelin kulkuun. Ei dekkaria voi etukäteen tarkkaan suunnitella, on rakennettava vain puitteet ja mahdolliset alkuhenkilöt. Tämä tuntematon vastapeluri lykkää esiin uusia henkilöitä ja viittaa kerronnan suunnan ja luo probleeman: ratkaise se nyt!”
”Pyrkimykseni on saada aikaan ennen kaikkea hyvä tarina, uskottavat henkilöt ja noudattaa todenmukaisia tapahtumapaikkoja. Miljöö tärkeimpiä. Lehtimiehen ammatti on opettanut tarkastelemaan ympäristöä eritellen. Juoni on tärkeä ja arvoituksellisuus. Minua on viehättänyt paljolti entisaikain dekkaristit. Heidän pyrkimyksissään on päällä henki ja veto - en viehäty niinkään verestä ja spillanemaisesta öykkäröinnistä ja paukuttelusta. Itse rikos ei kiehdo - en siksi kirjoita dekkareita, vaan ehkä siksikin, että voin itse vaikuttaa tekojen ja seurausten kulkuun, saan laatia ikään kuin ristisanatehtävän ja samalla ratkaista sen itse.”
”Sekä edellinen, Kuolleet eivät valita, ja nyt tämä uusi ovat psykologisia arvoitustrillereitä. On rakkautta, vihaa, mustasukkaisuutta, ahneutta ja kai jonkinasteista hulluuttakin. Pääosassa on Helsinki, Kalliokin.”
|
