|
Pentti Alhonen ja Antero Alhonen: Vaakavarren ratsastaja. Tutkimusmatkailija Väinö Auerin elämä. Merkittävä teos värikkään professorin elämästä ja ainutlaatuisesta tutkimustyöstä Suomessa, Argentiinassa ja muualla maailmassa. Teos tulee olemaan eräs merkittävimmistä vuoden tiedekirjoista. A5, 486 sivua, 50 mv-valokuvaa, pehmeäkantinen. Julkistamistilaisuus 20.03.2006. Toinen julkistamistilaisuus 04.04.2006.
Julkistustilaisuudet puheet:
Vaakavarren ratsastaja. Tutkimusmatkailija Väinö Auerin elämä-teoksen julkistamistilaisuus Helsingin ylipistomuseo Arppeanumissa 20.3. 2006
Arvoisat kutsuvieraat!
Tänään on kulunut päivälleen 25 vuotta professori Väinö Auerin kuolemasta. Monet teistä, hyvät kuulijat, tuntevat kohdehenkilömme kansainvälisesti arvostettuna Tulimaan ja Patagonian tutkijana. Eräät teistä tunsivat hänet unohtumattoman karismaattisena akateemisena opettajana, jonka eloisat, havainnollisen värikkäät ja ilmaisurikkaat luennot avasivat laajoja näköaloja luonnon syvien syy-yhteyksien ymmärtämiseen. Myös opinnäytetöitä ohjatessaan professori oli aina rohkaiseva ja kannustava opastaja tieteen karikkoisilla poluilla, mutta hän ei rasittanut tutkimustyötään aloittelevaa oppilastaan jakamalla kovin yksityiskohtaisia neuvoja, vaikka ohjeet olivat kylläkin arvokkaita. Tieteen auktoriteetteihin ei missään tapauksessa pitänyt luottaa liikaa; se mikä nyt oli merkittävä tieteellinen saavutus, oli sitä tuskin 50 vuoden kuluttua. ”Tiede edistyy, se ei ole ikuista kuten runous tai taide”, Auer saattoi tokaista! Tiede tosin oli hänen intohimonsa, tieteelle hän omien sanojensa mukaan oli uhrannut oman elämänsä. Maantieteilijänä ja geologina Väinö Auer oli parhaimmillaan. Hän teki elämäntyön, jossa toimintaa ohjasi tiede sen puhtaimmassa muodossa: ainoastaan ihmisen luontainen uteliaisuus oppia tietämään luonnon salat ja lainalaisuudet. Auer totesikin kerran, että ”me emme voi jatkuvasti käyttää hyväksemme kaukaisten maiden tutkimustuloksia, ellemme itse osallistu niiden saavuttamiseen”. Tämän elämänohjeen järkkymätön noudattaminen on nostanut Suomen tieteen ja kulttuurin arvostusta muualla. Seikkailumielinen Väinö Auer onnistui tavoitteissaan kerätä informaatiota maailmanlaajuisessa mittakaavassa pohjoisesta etelään, vastinalueelta toiselle ja tehdä tieteessään laajoja synteesejä mahtavista luonnonprosesseista, jotka ovat viimeistelleet maapallon nykyisiä kasvoja. Esimerkkinä voidaan mainita valtameren pinnan globaalisessa mielessä isorytminen vaihtelukäyrä (”maapallon kello”) viimeisten 10 000 vuoden ajalta, josta muodostui laatijalleen tieteellisen elämäntyön synteesi ja intohimon täyttymys.
Tämän saavutuksen perustana on Väinö Auerin suorastaan massiivinen tutkimustoiminta Etelä-Amerikan mantereella Tulimaassa ja Patagoniassa, jonne hän johti aluksi kahta retkikuntaa vuosina 1928-29 ja 1937-38. Siirryttyään Argentiinan valtion palvelukseen 1946 presidentti Juan Perónin pyynnöstä Auer sai johdettavakseen alueelle 12 tutkimusretkeä 1946-53, jonka jälkeen hän palasi Suomeen.
Argentiinassa Väinö Auer sai ”valtiollisena neuvonantajana” merkittävää tukea ja tunnustusta toiminnalleen. Varsinkin pitkään jatkuneen kuivuuden ja maanpinnan eroosion, jota hän kutsui ”aavikkopaholaiseksi”, aiheuttamien ympäristöongelmien ratkaiseminen oli valtaisa tehtävä. Ilmaston kehityksen ohella kuivuuden tuhoja Argentiinassa oli tehostanut maaperän ryöstöviljely ja liikalaidunnus. Ihmistä Auer vertasi vaakavarren ratsastajaan, joka toimillaan pystyy aiheuttamaan ympäristökatastrofeja. Elollisen luonnon hän katsoi olevan tasapainotilassa, mutta ihmisen tehokkaat taloustoimet edistivät katastrofien syntyä. Kun 9 000 vuotta vanha humuskerros oli vaarassa tuhoutua eroosion voimasta jopa muutamassa, joutui Auer pohtimaan luonnon sietokykyä ja haitallisten muutosten merkitystä laajoille aluekokonaisuuksille. Näihin liittyivät lisäksi asutusmaantieteelliset ongelmat, etenkin kuivuuden vaivaamilla seuduilla. Argentiinan hallitus otti huomioon kohdehenkilömme tutkimustulokset ympäristömuutoksista Auerin onnistuttua siten hillitsemään ja osaksi ennalta ehkäisemään ”aavikkopaholaisen” tuhoja. Väinö Aueria voidaankin pitää nykyaikaisen ympäristönsuojelun pioneerina.
Ympäristökatastrofin pelossa Auer sai presidentti Perónilta tehtäväkseen laatia Tulimaata ja Patagoniaa koskevan asutus- ja maankäyttösunnitelman. Kenraalin hallitus antoi siten etevän suomalaisen tutkijan työlle täyden tukensa ja oli valmis hyväksymään tieteellisesti perustellut näkökohdat. Väinö Auer sai suunnitelmansa valmiiksi ja luovutti sen vuonna 1950 presidentille, joka otti asuttamiskysymykset henkilökohtaiseen valvontaansa. Asutuksen sijoittamisessa ja maankäytössä yleensäkin tuli ottaa huomioon tutkittujen alueiden geologiset erityispiirteet ja kehitysvaiheet. Tämä oli Auerille itse asiassa talousmaantieteen problematiikkaa. Hänestä tuli vähitellen merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka toimi vuosina 1946-57 Argentiinan maatalousministeriön ja 1950-53 maan Keskuspankin Tulimaata ja Patagoniaa koskevien kysymysten pääneuvonantajana; langat olivat tehokkaasti hänen käsissään ja hänellä oli suora yhteys Argentiinan korkeimpiin poliittisiin päättäjiin.
Väinö Auer aloitti uransa 1900-luvun alussa Suomen suotutkimuksen parissa, mutta hänestä tuli nopeasti alan kansainvälinen nimi. Mm. Rockefeller-stipendiaattina Auer soita Kanadassa, missä hänet yhä tunnetaan alan uranuurtajana. Mutta varsinaisesti Etelä-Amerikan laajat geologiset tutkimukset merkitsivät näyttävää tutkijankaaren huippua Auerin rakentaessa maailmanselitystä, jossa luonnonympäristöjen muutokset kasvillisuudessa, maaperässä, ilmastossa ja valtameren pinnan asemassa, nähdään yleismaailmallisina ilmiöinä. Tapahtumat hän ajoitti maaperään tallettuneiden tulivuorten tuhkakerroksiin perustuvalla menetelmällä. Tätä ajantietoa Auer piti merkittävänä ensimmäisen tutkimusmatkansa päätuloksena.
Väinö Auerilla oli kaksi professorin uraa Helsingin yliopistossa. Hän oli maantieteessä sekä varsinainen 1929-50 että ylimääräinen professori 1953-57 ja geologian ja paleontologian professori 1957-63. Täällä Arppeanumissa Väinö Auer oli vielä emeritusvuosinaan aktiivi ja tuottelias kirjoittaja. Työhuoneessaan tämän talon kolmannessa kerroksessa hän saattoi painokuntoon Tulimaan ja Patagonian jääkausien aikaa käsittelevät osat IV ja V; edellinen vuodelta 1965 käsittelee alueen soiden rakennetta ja kehityshistoriaa. Jälkimmäisessä niteessä tekijä pohti sen kvartäärigeologisia ongelmia.
Kodin perintönä Väinö Auerista tuli isänmaallinen ja voimakkaan kansallismielinen. Se ilmeni hänen yhteiskunnallisessa toiminnassaan, josta kuulemme tarkemmin kirjamme toisen tekijän puheenvuorossa. Varsinaisia muistelmia Auer ei kirjoittanut. Joitakin hajanaisia ajatuksiaan ja kokemuksiaan elämänsä varrelta hän kirjasi paperille. Niitä muistelija tosin vertasi ”nukkavieruihin vanhoihin vaatteisiin tai rikkinäisiin kenkiin”, mutta niistä olemme kuitenkin hahmottaneet kuvaa yksinäisestä filosofoivasta tutkijasta, joka kulkee ”kärsimystensä tietä” todellisuusajattelu tiukasti sidottuna suureen, jylhään ja salaperäiseen luontoon. Tulen palaessa tervaskantoisessa kelohongan nuotiossa Lapin yöttömässä yössä valtaa ihmisen ihmeellinen onnen tunne. Aapa puhuu tuoksullaan ja valtavalla laajuudellaan. Sen rimmikoilla piipittävät pienet kahlaajat, kuovit soittavat huiluaan kurjet törähtelevät arvokkaina astellen ja yli lentää lehottavat valkeat joutsenet erämaan laulua laulaen, Auer muistelee vaelluksiaan Lapin soilla. Loppuun saakka hänessä eli itse asiassa suotutkimuksen uranuurtaja ja tiennäyttäjä, jonka tieteelliset tulokset muodostivat hyvän lähtökohdan seuraajille.
Olemme halunneet, että kirjassamme Väinö Auer on itse mahdollisimman paljon läsnä; siksi siinä on runsaasti siteerauksia, varsinkin hänen arvokkaisiin matkapäiväkirjoihinsa, mutta myös moniin julkaisuihinsa. Teoksemme ei ole mitenkään tieteellinen, eikä sitä ole esimerkiksi nootitettu. Olemme myös tietoisia kirjamme puutteista, toistoista ja mahdollisista epäjohdonmukaisuuksista. Toivomme kuitenkin, että olemme voineet antaa liitteinä olevaan lähdeaineistoon ja kirjallisuuteen perustaen selväpiirteisen kuvan erään kansallisesti merkittävän suuren suomalaisen tiedemiehen elämästä.
Pentti Alhonen
SUOMALAISUUSMIES JA SUUR-SUOMIAJATUS
Väinö Auer oli suomalaisuuden puolustaja, kansallismielinen Isänmaan ystävä. Auer oli topeliaani, joka antoi panoksensa aktiivisena toimijana niin AKS:n, ylioppilaspolitiikan kuin Valtion tiedoituslaitoksenkin puitteissa. Suomalaisuus, suomen kieli olivat Auerille keskeisiä, pyhiä asioita. Suomenmielisyys johti hänet AKS:n pariin, johti hänet hahmottamaan Suur-Suomea. Luonnontieteilijänä Auer etsi myös oman tieteenalansa perusteluita suomalaisten kansallisille rajoille. Tässä ajattelussa hänen esikuvanaan toimi professori A. K. Cajander, joka tiedemiehenä hahmotteli luonnontieteellisiä (Suur-)Suomen rajoja. Poliittisen vahvistuksen tämä sai Auerin osuudessa teoksessa Finnlands Lebensraum, jossa perusteltiin Saksalle, miksi tietyt Itä-Karjalan alueet kuuluivat juuri Suomelle.
Suomalaiskansallinen herääminen johti lopulta maan itsenäistymiseen. Venäjä oli vuosisataa aiemmin nostanut Suomen kansakunnaksi kansakuntien joukkoon, mikä mahdollisti kansallisen heräämisen. Autonomisessa Suomen Suurruhtinaskunnassa ajatus suomalaisuudesta ja Suomesta saattoi alkaa itää. Suomi ei enää ollut Ruotsin valtakunnan määrittelemätön alue, jonka asukkailla oli velvollisuutena rahoittaa ruotsalaisen kruunun toimintaa veroillaan ja pönkittää Ruotsin suurvaltapyrkimyksiä antamalla sen käyttöön sotilaitaan. Suomalaisuus alkoi syntyä, niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin. Zacharias Topelius oli tässä keskeinen suomalaisuuskuvan luoja. Hänen näkemyksensä Auer jakoi.
Suomalainen herääminen johti Suomen syntyyn valtiollisena yksikkönä, kuitenkin niin etteivät kaikki olleet tyytyväisiä Suomen rajoihin, jotka muodostuivat Tarton rauhassa 1920. Osa Karjalaa jäi maamme ulkopuolelle. Syntyi ajatus Suur-Suomesta, kaikkien suomalaisheimojen liittämisestä yhteen Suomen valtion alle.
Itä-Karjalan kysymys oli ollut esillä jo vapaussodan aikana. Saksasta etsittiin tuolloinkin apua. Asia kuihtui kuitenkin kokoon Saksan sotamenestyksen kääntyessä kielteiseen suuntaan. Lisäksi Saksalla oli mahdollisia omiakin intressejä alueella. Se ei ollut mitenkään innokkaasti tarttumassa Suomen toiveisiin. Lisäksi tasavaltalaisten voitto lisäsi Saksan epäluuloja. Maailmansodan jälkimainingit eivät enää tuoneet lisäarvoa Suur-Suomea havitelleille. Valtakunnan rajat muodostettiin Tarton rauhassa.
Suur-Suomen tavoite jäi elämään. Syntyi Akateeminen Karjala-Seura, joka ryhtyi ajamaan asiaa. AKS otti myös kannan suomen kielen ja suomalaisuuden puolesta ylioppilaselämässä. Väinö Auer oli tässä vahvasti mukana. Hän toimi kahteen otteeseen ylioppilaskunnan puheenjohtajana. Auerin yhteistyökumppani Elmo E Kaila riemuitsi ”aidon fennon” noususta ylioppilaskunnan johtoon. Auer korosti suomalaista kulttuuria ja kieltä. Hän puolusti suomalaisten opiskelijoiden oikeuksia vielä vahvasti ruotsinkielisessä yliopistossa. Suomen kansallinen vahvistuminen tarvitsi suomalaiskansallisia, suomalaisia tiedemiehiä ja suomalaista kulttuurielämää. Tätä Auer oli vahvasti rakentamassa ylioppilaspolitiikassa 1920-luvulla.
Akateemisen Karjala-Seuran ideologiassa oli keskeistä kielen ja kansallisuuden samastaminen, kansan menestyksen mieltäminen kansallishengen voimasta riippuvaiseksi ja kansallisuuksien yhteiselon kamppailuksi, jossa uhkana oli peräti katoaminen historian lehdiltä. Kansallisen kulttuurin keskeinen tehtävä ilmeni kansallishengen ylläpitämisessä, mutta myös kansan panoksena ihmiskunnan yhteisen kulttuurin kehittämisen voluntarismissa, uskossa tahdon voimaan historiaa muuntavana tekijänä. Tämä kaikki oli perua J. W. Snellmanilta. Tosin AKS:n edustajat lukivat snellmaninsa hieman valikoiden, omiin ideologisiin tarkoitusperiinsä soveltaen. Snellmanin varovainen idänpolitiikka, johon edelleen valtionjohdonkin taholta vahvasti vannotaan, jäi AKS:n miehiltä tyystin havaitsematta.
Kalevalaa on pidetty suomalaisen kulttuurin peruskivenä, kansalliseepoksena. Laulujen kokoamisalueita pidettiin pitkään niiden syntysijanakin, näin ollen Itä-Karjala sai saman tien aseman myyttisenä Alku-Suomena, suomalaisuuden syntysijana. Sen muinaisuuden otaksuttiin olleen mahtavampi ja värikkäämpi kuin sen nykyisyys harmaana ja sorronalaisena. Itä-Karjala oli kuitenkin kansallisen kulttuurin synnyinalue, sen ydinalue. Kansanrunoutemme miellettiin AKS:n taholla Itä-Karjalan ja Inkerin lahjana Suomen kansalle.
Tämä ideologia loi pohjaa seuran suomalaiskansallisille aatteille, heimolaisten vapauttamiselle ja mahdolliselle Suur-Suomelle. Suomen kieli oli nostettava pääkieleksi. Nyt nämä jo tsaarinvallan aikana pienemmissä ryhmissä syntyneet ajatukset saisivat laajaa kannatusta. Olihan Suomen valtio jo syntynyt, nyt loppujenkin sen kulttuuristen osien piti saattaa Suomen valtion osaksi. Ajatus alkoi itää, ja AKS:n vaalimat ideat alkoivat saada laajempaakin kannatusta. Etenkin heimolaisten vapauttaminen ja Suur-Suomi olivat niitä AKS:n ideologian elementtejä, jotka saivat laajempienkin kansalaispiirien tuen. Lehdistön piirissä oli tukea havaittavissa, jopa sosialidemokraatti Voionmaakin suhtautui hankkeisiin myötämielellä. Jääkärit, Vapaussoturit ja heimosoturit olivat valkoisen kansan sankareita. Valtiovallan nuiva suhtautuminen ajatuksiin herätti katkeruutta ja arvostelua. Etenkin presidentti Ståhlbergin vahva legalistinen asenne aiheutti närää kansallismielisten parissa. Ståhlbergin idänpolitiikan uhriksi joutui sisäministeri Heikki Ritavuori. Hänet murhattiin Helsingissä.
AKS sai vahvaa jalansijaa perustamisensa (22.2.1922) jälkeen ylioppilaspolitiikassa. Eteläsuomalaista osakuntaa lukuun ottamatta AKS:n edustajat valtasivat keskeiset virkailijapaikat osakuntien hallintoelimissä. Myös merkittävimmät ylioppilasjohtajat, kuten Väinö Auer olivat taustaltaan AKS:n vaikuttajia. Auerin ensimmäinen kausi osui vuosiin 1924-1925. Ne olivat seuran vahvan kasvun aikaa. Tosin seura oli vielä tuolloin oppositioasemassa ylioppilaskunnassa. Vuonna 1925 ruotsinkieliset jättivät ylioppilaskunnan hallituksen ja kieltäytyivät työskentelemästä siinä. Seuran mahtivuodet alkoivat olla edessä. Toisen kerran Auer toimi ylioppilaskunnan puheenjohtajana vuonna 1927. Seuraavana vuonna hänet valittiin AKS:n kunniajäseneksi. Vuodesta 1929 alkaen seura hallitsi aina välirauhansopimukseen asti (1944) ylioppilaskunnan toimintaa. Auer tosin ei enää ollut aktiivisesti mukana.
AKS radikalisoitui 1930-luvun alussa, mikä sai ”vanhan parran” Väinö Auerin hermostumaan ja tarttumaan kynään. Auer katsoi liian suomalaisuuskiihkon olevan haitaksi seuran toiminnalle. Auer kiitteli Lapuanliikkeen kansaa yhdistänyttä voimaa taistelussa kommunismia vastaan. Näistä Auerin arvostelevista kannanotoista suivaantui tuolloin seuran aitosuomalais-maalaisliitolaiseen siipeen kuulunut Urho Kekkonen. Suur-Suomi alkoi näkyä vahvasti AKS:n teksteissä. Suomalaisten heimojen yhteen saattaminen oli tärkeää, kuten kielitaistelukin.
Venäläisyys oli Auerille punainen vaate. Hän piti Venäjää uhkana Suomelle. Siksi Auer oli myöhemmin 1930-luvulla jopa valmis kompromissiin ruotsinkielisten kanssa. Auer katsoi, että ainoastaan yhtenäinen kansankunta ja kansa pystyisivät vastustamaan idästä tullutta uhkaa. Tämä ajattelumalli aikaansai ristiriitaisuutta liikkeen sisällä. Osa piti aiempaa linjaa parempana, jossa kielikysymyskin oli vahvasti läsnä. Vanha ”taistelukumppani” Elmo E Kaila oli mukana puolustamassa yhdessä Auerin kanssa sovittelevaa kantaa ruotsinkielisiin päin.
Auer toimi vielä 1930-luvun alussa lyhyesti ylioppilaspoliittisena vaikuttajana, nyt Hämäläis-Osakunnan inspehtorina. AKS:n rooli oli tässäkin taustalla. Hänet valittiin nimenomaan AKS:n edustajien ehdokkaana inspehtoriksi. Kausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Keskisuomalaisten ero osakunnasta johti inspehtorinkin vaihtumiseen.
Auerin suomalaiskansallisen toiminnan huipentumana voidaan pitää teosta ”Finnlands Lebensraum”. Siinä hän määritteli luonnontieteellisiä rajoja Suur-Suomelle. Merkittävän suotutkijan kynänjälki näkyi sotilasstrategisina näkemyksinä: rajat oli vedettävä siten, että niitä suojaisi vaikeakulkuiset suoalueet. Teoksen tarkoituksena oli perustella Saksalle Itä-Karjalan alueiden luonnontieteellinen ja kansatieteellinen kuuluminen Suomeen. Historiallisista perusteista vastasi myöhempi akateemikko Eino Jutikkala ja kansatieteellisen asiantuntemuksensa teokseen antoi silloinen dosentti Kustaa Vilkuna. Teos jäi Suomessa harvinaisuudeksi, sillä Valtion Tiedoituslaitos asetti sen välittömästi sensuurin alaisuuteen. Vastaanotto Saksassakaan ei näytä olleen mitenkään erikoinen. Esimerkiksi kolmannen valtakunnan propagandaministeri Joseph Goebbels ei mainitse päiväkirjoissaan teosta lainkaan. Tämän perusteella voitaneen olettaa, ettei saksalainen propaganda-apparaatti ainakaan korkeimmalla tasolla ollut kovin huolella perehtynyt teoksen linjauksiin ja sisältöön. Ehkäpä kolmannen valtakunnan johtomiesten mielissä oli aiempi nuiva asenne suomalaisten vaatimuksille.
Teos on kuitenkin merkittävä. Ensi kertaa luonnontieteelliset perusteet nostettiin esiin, kun kaivattiin sotilaallisille ja poliittisille tavoitteille tieteellistä perustelua. Itä-Karjalan luontokin vastasi suomalaista luontoa. Teoksessa otettiin kantaa myös maantieteellisiin ja kasvitieteellisiin kysymyksiin ja perusteisiin. Teoksen käänsi professori Gustav Schmidt. Teoksen nimi ”Finnlands Lebensraum” on saksalaisen kustantajan lanseeraama. Suomen elintila vastasi siten terminologialtaan kolmannen valtakunnan verbaalista käytäntöä.
Suomalaisuus oli Auerille kaikki kaikessa. Hänen työnsä suomalaisena tutkimusmatkailijana jätti puumerkkinsä myös kartoittamiensa alueiden nimistöön. Eräs suomalaiskansallinen teos, Aleksis Kiven ”Seitsemän veljestä” kulki aina Auerin mukana. Suomalaisuus sen kaikkine ulottuvuuksineen oli Auerin elämän ja toiminnan keskeinen vaikutin, vahva ydin, jonka varaan hän rakensi maailmankuvansa ja ajattelunsa.
Antero Alhonen
|
